Toimintaa, tahdon toimintaa!
Marvel-pelit ovat herkkä laji. Oli kyse sitten isommasta tiimipohjaisesta mätkinnästä tai yksinäisestä seittisinkoilusta pitkin miljoonakaupunkia, niitä on nähty vuosien varrella aivan tuhoton määrä aina mobiililaitteiden vähäpätöisemmistä naputteluista Insomniacin Spider-Maniin. Pelkkä Marvel-leima ei siis ole välttämättä mikään laadun tae, ei ainakaan pelipuolella. Insomniac Gamesin versiointi on toki sieltä paremmasta päästä, eikä Firaxis Gamesin tuore Marvel’s Midnight Suns jää ainakaan kovin kauas.
XCOM– ja Civilization-veteraanistudion Midnight Suns on tarina tutuista Marvel-sukkahoususankareista, jotka lyöttäytyvät yhteen kukistaakseen muinaisen pahan voiman, Lilithin, jonka rikollisjärjestö Hydra on herättänyt pitkiltä nokosiltaan.
Uhkaava Lilith ei olekaan mikään ihan itsestään selvä nujerrettava, sillä muinaisiin noituuksiin nojaava uudestisyntynyt tuo mukanaan esteitä ja kysymyksiä, joihin ei yksinkertaisesti ole vastauksia.
Kyseessä olisi normaalisti Kostajat-tason uhka, mutta kun vain osa ryhmän jäsenistä on käytettävissä, eivätkä ”tavalliset” supervoimat tunnu tehoavan vastustajaan, on tukeuduttava Midnight Sunsiin, joka päihitti Lilithin jo vuosikausia sitten. Yksi ryhmän vahvimmista sankareista joutui kuitenkin hautaan samaisessa kamppailussa, mutta kyllähän se jo tiedetään, ettei kukaan ole sarjiksissakaan koskaan oikeasti kuollut.
Siksipä pelaajat pääsevät luomaan oman Midnight Suns -tiimin jäsenensä jo pelin alkumetreillä. Hunterina puhuteltava, haudasta nostettu hahmo on pelin päähenkilö, jonka dialogivalinnoista ja liikuskelemisesta pelaaja on vastuussa. Hahmoa päästään ohjailemaan useaan otteeseen kolmannesta persoonasta, mikä tuo mukaan aluksi ihan kivaa lisämaustetta mutta käy nopeasti tylsäksi. Pelin runsaan ja nimekkään supersankarikatraan muut hahmot ovat myös pelattavissa, mutta vain taistellessa.
Ensialkuun pelaajat pääsevät tutustumaan Iron Manin ja Doctor Strangen kykyihin ja hahmojen väliseen dynamiikkaan. Hahmot vaihtuvat kuitenkin varsin äkkiä toisiin, kun seuraan liittyvät Blade ja Captain Marvel. Lisää taisteluun suunnattuja hahmoja tippuu mukaan pikkuhiljaa pelin edetessä.
Hahmoihin on selkeästi panostettu etenkin taisteluympäristössä – ja se on hyvä päätös. Taistelumekaniikka on nimittäin pelin ainoa todellinen meriitti. Korttipohjainen ja kevyeen strategiointiin nojaava kamppailu on aidosti mielenkiintoista ja koukuttavaa. Jokaisella kentälle tuotavalla hahmolla on omat kykykorttinsa, jotka ne lyövät pakkaan säännöllisen epäsäännöllisesti.
Kortteja on montaa sorttia, ja vain osa niistä tuottaa vahinkoa. Tarjolla onkin perusmätön lisäksi kortteja puolustukseen ja elämäpisteiden palauttamiseen. Uusia kortteja avautuu tasaiseen tahtiin, eikä niihin ehdi kyllästyä. Hahmojen korttipakkoja voi myös muokata oman makunsa mukaan, joten tarjolla on varmasti jokaiselle jotakin.
Korttien ympärille on kasattu varsin yksinkertainen mutta hyödyllinen päivityssysteemi, jossa useammat samanlaiset läpyskät saa taottua yhteen, jolloin tuloksena on yksi vahvempi kortti.
Vahvoilla korteilla taisteleminen on tyylikästä, ja on vaikea keksiä mitään parempaa kuin useamman tavallisen pikkupahiksen napsaiseminen kertalaakilla päiviltä ultraöverillä Captain Marvel -energiahyökkäyksellä.
Korttipohjainen taistelu on pelin terävin kärki, eivätkä pelin muut puolet vakuuta läheskään yhtä suuresti. Tarinallinen anti on toki kuin suoraan kasarin kieli poskessa kirjoitetuista sarjiksista, ja viittauksia muihin Marvel- juttuihin viljellään runsaasti, mutta dialogi ei ole läheskään niin nokkelaa kuin se kuvittelee olevansa.
Hahmojen väliset roast-henkiset dialoginpätkät toimivat parhaiten pienissä annoksissa taistelun tiimassa, mutta kentän ulkopuolella toivoisi vain, että Iron Man pitäisi turpansa tukossa.
Osan keskusteluista voi onneksi lukea ja skipata omin voimin, koska peli on niin täynnä turhanpäiväisiä välinäytöksiä, että toimintaa tulee paikoittain ikävä. Toki mukaan mahtuu oikeasti mielenkiintoisia ja toiminnallisiakin hetkiä, mutta videot tuntuvat keskittyvän harmillisen usein turhiin täytekeskusteluihin, joita ei kuitenkaan haluaisi skipata, ettei menetä mitään tärkeää tietoa tai putoa täysin kärryiltä.
Välivideot eivät muuten näytä kovinkaan kummoisilta ainakaan PlayStation 5 -konsolilla, vaan niiden visuaalinen anti on huomattavasti muovisempi ja rakeisempi kuin varsinaisessa pelissä. Hahmojen mallinnus ei ole muutenkaan kovin skarppia, joten lähikuviin ja tunnelatauksiin panostavat klipit nostavat hetkittäin aivan vääränlaisia kylmiä väreitä. Myös tarinatehtävien välillä tapahtuva jatkuva juoksentelu pitkin Midnight Suns -ryhmän tukikohtaa tuntuu jonninjoutavalta täytteeltä, jolla pelille on haettu lisää pituutta. Käytävillä vipelletään hahmolta hahmolle, eikä tekeminen ole millään mitalla tehokasta.
Hahmojen välisten juoksumatkojen varrelta saattaa löytää keräily- tai lore-esineitä, mutta ne eivät oikein lohduta taistelunhimoista sankaria. Ei taistelukentällä lyödä vihollisia uusimmalla Hämähäkkimies-lehdellä vaan miekalla!
Peliin on yritetty luoda avoimen maailman elementtejä laajentamalla juoksentelualuetta ulos tukikohdasta, mutta liikkumisen kankea ohjaus ja kuolemanhiljainen piha-alue lähinnä turhauttavat. Avoimen maailman aktiviteetteja toki löytyy, mutta nekin pyörivät lähinnä keskustelujen ympärillä. Sankareista voi tulla hyviäkin ystäviä Hunterille, mutta syvällisetkin juttutuokiot tuppaavat tuntumaan piinallisen pinnallisilta. Hahmojen kanssa kannattaa kuitenkin olla hyvää pataa, sillä ystävyyssuhteista on ehdottomasti enemmän hyötyä kuin haittaa.
Absurdein pihapuuha on kuitenkin istuskelu ulkona alusvaatteissa. En oikein käsitä, mikä siinä on pointtina. Tai no, ehkä käsitän, mutta haluan elää epätietoisuudessa. Alkkareita voi joka tapauksessa mukauttaa aivan samalla tavalla kuin hahmojen koti- ja kenttävarustuksia, eli bikineissä tai kalsareissa ei ole pakko vipeltää, ellei niin välttämättä tahdo.
Takapihalla on tarjolla myös kokonainen sivutehtävähaarallinen taisteluhaasteita, joita on hauska yrittää läpäistä mahdollisimman vähillä vuoroilla. En ole toistaiseksi keksinyt, miten niitä pääsee tekemään uudestaan, joten olen paikoitellen joutunut nielemään muutaman pettymyksen vuoromäärien suhteen. Takapihan taistelukerhoon ei ole pakko osallistua, mutta en kieltäydy pelin monisyisestä ja palkitsevasta taistelujärjestelmästä nauttimisesta.
Marvel’s Midnight Suns on pohjimmiltaan erittäin koukuttavaksi rakennettu toimintapeli, mutta sen isoimmaksi ongelmaksi muodostuu kaikki se tauhka, jota terävän ja mielenkiintoisen taistelusysteemin ympärille on kasattu.
Ehkä olen vain tylsimys, kun en vaadi muuta kuin tiukan pelimekaniikan ollakseni tyytyväinen. Ei kai tässä auta muu kuin antautua Doctor Strangen kalsareissa hihhulloinnille sekä ihastella ukon low-poly-hahmomallia ja miehekästä kasvokarvoitusta.