Mörä jäätyy
Lost Planet -pelisarja palaa kolmannessa osassaan aikaan, jolloin miehet ja robottiasut olivat rautaa, eli joitakin kymmeniä vuosia ennen ensimmäisen osan tapahtumia. Pahaa-aavistamaton Jim Peyton lähtee töihin EDN III -planeetalle, jonka uumenissa ja eläimistössä virtaavasta lämpöenergialiemestä ei-lainkaan-ilkeä NEVEC-yhtiö uskoo löytävänsä ratkaisun Maan energiaongelmaan.
Lost Planet 3 tuntuu alkumetreillään varsin mallikkaalta toimintaseikkailulta, mutta hyvän aloituksen jälkeen peli hyytyy kuin EDN III:n jäiset käytävät konsanaan. Päähahmo Peyton on tullut planeetalle töihin, ja työltä Lost Planet 3 toisinaan tuntuukin. Monet pelin tehtävät koostuvat hitaasti etenevistä rutiininomaisista toimenpiteistä, joita toistetaan lähes kyllästymiseen asti. Samoja käytäviä kalutaan edestakaisin moneen otteeseen niin konepuvun puikoissa kuin jalkapelilläkin, vaikka pahinta ramppausta lievitetäänkin alkutuntien jälkeen avautuvalla pikamatkustustoiminnolla.
Tyylillisesti peli tuntuu todella tavoittelevan Dead Space -pelisarjan tunnelmaa, vaikka kauhu ja jännitys ovat kaukana niin visuaalisuuden kuin pelattavuudenkin puolesta. Tietyt taistelukohtaukset ja visuaaliset elementit, kuten pelihahmon eteen heijastuva valikkonäkymä, tuntuvat melko suorilta lainauksilta Visceral Gamesin kauhuseikkailusarjasta. Tällainen veretön Dead Space -lähestymistapa voisi itse asiassa toimia hyvin Lost Planet 3:n asetelmana, mutta kauhuelementtien tilalla on puuduttavaa rutiinia, joka käy nopeasti vastenmieliseksi. Siinä missä Dead Space 3 oli huono Dead Space -peli, Lost Planet 3 on vain huono peli.
Oranssin ihmeliemen ohella jääplaneetan uumenissa virtaa nimittäin loputon määrä heikkoa pelisuunnittelua. Lähes loputtoman tuntuisia vihollislaumoja lahdataan taisteluissa, joissa ei ole tippaakaan jännitystä, koska pistoolissa on ammuksia loputtomasti ja pelihahmon terveys palautuu niin rivakasti, ettei kuolema uhkaa kuin pahimpien mokien seurauksena. Taisteluiden välissä juostaan pitkin ilmeettömiä tunneleita, pyöritellään venttiilejä ja käynnistetään pumppuja kerta toisensa jälkeen.
Kuvaavin esimerkki kelvottomasta suunnittelusta on pomotaistelu, jossa jouduin isoa rapumörköä vastaan ehkä kolmatta tai neljättä kertaa pelin varrella. Puolituntiseksi venynyt hyökkäysten väistelyn ja hohtavien osumakohtien ampumisen kierre lakkasi olemasta hauska tasan puoli tuntia ennen päättymistään. Koko merkityksettömältä täytteeltä tuntuneen ruljanssin ainoa haaste oli loppuun jatkaminen sammuttamatta konsolia.
Enimmillään kymmenen pelaajan taisteluita tukeva verkkomoninpeli on selvästi Lost Planet 3:n mielekkäämpi osuus, vaikka todennäköisesti yksinpelin puuduttava toisto saa sen vain näyttämään huomattavasti paremmalta. Mitään erityisen omaperäistä verkkopeli ei sisällä, sillä tarjolla on hahmon olkapään yli kuvattua joukkuepohjaista räiskettä ja uuden varustuksen avaamista otteluista kerätyllä pelivaluutalla. Toiminta on kuitenkin yleisesti ottaen sujuvaa ja mielekästä, vaikka taisteluareenat ovat pääsääntöisesti kovin tylsästä puusta veistettyjä.
Olisi varmaan pitänyt epäillä pahinta pelistä, jonka kehittäjästudio tunnetaan parhaiten kauttaaltaan kököistä Turning Point: Fall of Liberty– ja Legendary-räiskintäpeleistä. Lost Planet 3 voisi kuitenkin olla muodollisesti ihan pätevä toimintapeli, ellei sen mielikuvituksettomia käytäviä olisi tungettu täyteen täysin turhaa ja tylsää toistoa. Tällaisenaan se on selvää alelaariosastoa, ja silloinkin pelkästään kelvollisen moninpelin vuoksi.