Veljeni vartija
Alkuperäinen Life is Strange oli ja on pelimaailman outolintuja. Teini-iän kasvudraamaa, trillerimäisiä käänteitä ja yliluonnollisia elementtejä yhdistelevä tarinavetoinen seikkailupeli tarjosi koskettavan ja persoonallisen kokemuksen, joka huokui omaleimaisuutta. Paikoin puistattavasta mutsi pliis älä jaxa -tason dialogista ja hapuilevasta teknisestä tuotannosta huolimatta Life is Strange raivasi tiensä moniin sydämiin ja on edelleen yksi allekirjoittaneen rakkaimmista pelikokemuksista. Kehittäjät palasivat alkuperäisen pelin pariin vielä kertaalleen Before the Storm -esiosan myötä, mutta nyt kelkka on kääntynyt uuteen suuntaan.
Life is Strange 2:n pääosassa ovat Diazin veljekset. Sean on hormonimyrskyssä kärvistelevä teini-ikäinen urheilijalupaus ja lahjakas piirtäjä, ja pikkuveli Daniel on puolestaan videopeleistä ja askartelusta pitävä tuiki tavallinen yhdeksänvuotias. Auvoisan ihmeetön arki Seattlen lähiössä päättyy, kun elämän mullistava tragedia iskeytyy perheen kotiovelle. Kun veljekset joutuvat poliisivoimien takaa-ajamiksi ja taakse jää kaikki tuttu, molempien on aikuistuttava aivan liian nopeasti.
Life is Strange 2:n sydän ja sielu on Seanin ja Danielin välinen suhde, joka on sekä tarinan jännitteen tärkein viritin että tapahtumien etenemiseen vaikuttavien valintojen pääkytkin. Tapahtumat käynnistävä murhenäytelmä myös herättää Danielin piilevät telekineettiset kyvyt, mutta pienen pojan mieli on ailahtelevainen ja uusi voima samanaikaisesti voimauttava ja kauhistuttava. Jää siis pitkälti Seanin eli pelaajan harteille, kasvaako Danielista empaattinen ja harkitseva vai välinpitämätön ja varomaton yli-ihminen. Jos alkuperäisen Life is Strangen tarinan ydinkysymys oli ystävyys, kakkososassa se on vastuu.
Pelityyli on tuttua nykypäivän tarinaseikkailua, jossa pelaaja tutkii ympäristöjä ja suorittaa usein melko arkisia toimenpiteitä. Suurin osa tutkittavista asioista palvelee vain tarinallista tarkoitusta, ja eteneminen kohtauksesta seuraavaan riippuu yleensä vain muutamasta yksittäisestä toiminnosta, mutta kokonaisuutta elämänmakuiseksi värittäviä yksityiskohtia on valtavasti. Peli ei varsinaisesti sisällä satunnaisten esineiden etsintää haastavampaa pulmanratkontaa tai esimerkiksi reaktiokykyä vaativia toimintaosioita. Kyseessä on vuorovaikutteisuuden kuosiin puettu kertomus, jonka keskeisiin käänteisiin pelaaja ratkaisuillaan vaikuttaa.
Vaikka tekninen toteutus haparoi toisinaan, Life is Strange 2 on upea kokemus aisteille. Henkeäsalpaavat metsätaipaleet, ikuisuuden tuolle puolen kurottavat hiekka-aavat ja rupisen betonin täplittämät takapajulat heräävät eloon melankolisina ja ajan tuolle puolen lipuneina tarunhohtoisina maamerkkeinä. Animaatio on paikoin koomisen pökkelöä ja hahmojen huulisynkka mukailee 80-luvun kungfu-elokuvia, mutta eteen levittäytyvät maisemat saavat lähes joka hetken tihkumaan tunnelmaa. Kokonaisuuden kruunaa lempeästi taustalla näppäilevä ääniraita ja laadukas ääninäyttely.
Alkuperäisestä Life is Strangesta poiketen kakkososassa ei jäädä maleksimaan yhteen kohteeseen, vaan veljesten viiteen episodiin jaettu pakomatka kulkee läpi modernin USA:n maisemien Washingtonista Kaliforniaan ja aina Nevadan aavikolta Meksikon rajalle. Ratkaisu pitää tarinan liikkeessä mutta saa monet tapahtumat ja kohtaamiset tuntumaan irrallisilta välietapeilta. Peli myös tuntuu toisinaan väkinäisesti pitkitetyltä, sillä monet Seanin mukanaoloa vaativat osiot ovat tuskastuttavan tylsiä.
Ajoittaista pitkäpiimäisyyttä merkittävämpi ongelma on kuitenkin Life is Strange 2:n optimismista riisuttu käsikirjoitus. Tarina piirtää lohduttoman kuvan globalisaation, rasismin, syrjinnän ja muutosvastaisuuden kurimuksessa kärvistelevästä Amerikasta. Ajankohtaisiin aiheisiin pureutuessaan tarina virittää tapahtumien taustalle pessimistisen pohjavireen, joka ujeltaa osana juonenkäänteitä loppusuoralle asti. Temaattiseksi ongelmaksi kasvaa se, että juuri mikään tarinan esittelemä ahdinko tai oikeusmurha ei löydä helpotusta tai ratkaisua. On vain vääryys, joka tapahtuu – ja sen pituinen se.
Suurin osa Seanin ja Danielin kohtaamista ihmisistä on joko ennakkoasenteiden turmelemia tai maailman moukaroimia kahdella jalalla käveleviä hiilipiirroksia. Jokusen henkilön persoonallisuus tuntuu olevan peräisin ennemmin valtamedian otsikoista kuin kirjoittajien mielikuvituksesta, mikä toisinaan lisää keskusteluihin saarnaavan sivumaun. Diazin veljeksiä ja muita keskeisiä hahmoja yhdistävä tekijä on lähes järjestään etääntyminen yhteiskunnasta, mutta Life is Strange 2:ssa ihmisten maailma on ympäröivän sivistyksen määrästä riippumatta vihamielinen, väkivaltainen ja pohjattoman ennakkoluuloinen. Suo siellä, vetelä täällä.
Käsikirjoitus on toki kirkassilmäinen ja peittelemätön armottomassa realistisuudessaan, mutta samalla se kovertaa pelaajan sydämeen voimattoman ja toivottoman tunteen, joka yltyy paikoin suorastaan vastenmielisen ahdistavaksi. Vastoinkäymisestä toiseen ajautuvan tarinan näyttämönä toimiva moderni Amerikka on kuin valtava varjo veljesparin yllä, ja pimeydestä pilkottavat valojuovat nielaistaan ennen pitkää vieläkin syvempään pimeyteen.
On toki annettava kiitosta kehittäjä Dontnodille siitä, että se on uskaltautunut luomaan tarinan, joka yliluonnollisista vivahteistaan huolimatta luotaa Trumpin jälkeisen Amerikan vaiheita säästelemättömän suorasanaisesti. Käsikirjoitus ja dialogi edustavat modernin pelikerronnan kypsintä kärkeä, mutta Diazin veljesten kohtaamat vaikeudet kasautuvat lopulta niin raskaaksi ja korkeaksi röykkiöksi, että peli-ilo on musertua painolastin alle.
Ennen pitkää pelaaja huomaa tottuneensa siihen, että jokainen tarinasta pilkistävä toiveikkuuden saareke katoaa ennen pitkää synkkyyden aallokkoon. Se on huolestuttavan kyyninen loppusointu tarinalle, joka ammentaa aineksensa nykypäivän sosiopoliittisten kipukohtien sammiosta. Jos vastuusta, veljeydestä ja yhteisöllisyydestä kertova tarina päättyy pelaajan osalta haluun luovuttaa, jossain on menty pieleen.