Keskiajan länsimetro
Huomio, Telltale. Kaavanne alkaa käydä jo vanhaksi, ja erityisesti Game of Thrones -pelisovituksenne nähtiin ja todettiin kököksi. Nyt Saksan seikkailuihme Daedalic näyttää, kuinka tehdään episodeihin jaettu dramaattinen pelisovitus iki-ihanasta teemasta nimeltä ”kaikki keskiaikaisessa elämässä on kakkaa ja sitten joudut Helvettiin”.
Yhtäläisyydet jatkuvat siinä, että taustalla tässäkin kirja, joka pohjaa on Ison-Britannian ikävään historiaan. Ken Folletin opus, joka on suomennettu nimellä Taivaan pilarit, on kansainvälinen superhitti, jossa on juuri sopivasti seksiä, väkivaltaa, uskontoa ja – kyllä vain – arkkitehtuurinörtteilyä. Pitkät kato- ja sotavuodet ovat saaneet kansan uskomaan, että maailmanloppu on jo lähellä ja piru teroittelee atraintaan aivan nurkan takana.
Kaikki kirjan ihmiskohtalot kietoutuvat suureen, useamman sukupolven kestävään projektiin, jossa rakennetaan kuvitteellisen Kingsbridgen kaupungin goottilaista katedraalia. Kirkko on oikeastaan koko tarinaan päähenkilö, sillä sen pykääminen on niin kallista, vaikeaa ja aikaavievää puuhaa, että kuolo korjaa päähenkilöitä ennen kuin pytinki on kasassa. Peli on innostunut rakennuspuuhista yhtä paljon kuin kirjailija, joten tutuksi tulevat muun muassa kirkollisen arkkitehtuurin termit. Se on jännempää kuin miltä se kuulostaa!
Ykkösepisodissa From the Ashes käy heti selväksi, että peli on ihastuttava sekoitus perinteisiä osoita ja klikkaa -seikkailuja ja modernia Telltale-henkistä tarinointia. Piirroselokuvamaiset hahmot käyskentelevät kauniisti maalatuissa maisemissa. Mukana on muutamia perinteisiä esinepulmia ja reaktiominipelejä, mutta pääpaino on täysin dialogivalinnoissa. Näkökulma ja ohjattavat hahmot vaihtuvat lisäksi ahkerasti. Jo ensimmäisessä episodissa on seitsemän eri alalukua, joiden lopussa kerrataan aina, mitä saatiin aikaan. Keveiden sekä loogisten pulmien ansiosta eteneminen on sen verran ripeää, että pituutta jaksolla on noin kolme tuntia. Epäonnistuminen luvussa ei ole jumittumista vaan sitä, että pelaaja ei saa selville jotain salaisuutta menneestä tai suhde tärkeään sivuhahmoon säröilee.
Kirjan hahmokaarti sopii pelin tarpeisiin mainiosti. Heitä ovat Raamatun sanan hallitseva munkki Philip, pää pilvissä kulkeva Tom Rakentaja lapsineen sekä puolivilli metsäpoju Jack äiteineen. Yksi kirjan päähahmoista, aatelisneito Aliena, jää vielä taustalle ykkösjaksossa. Kaikki ovat eri tavoin osallisia katedraalin syntyyn, mutta taustalla pyörivät vallanhimoiset pahikset ja sotaan vääjäämättä johtava kylmä politiikka.
Erityisesti Kingsbridgen luostarin munkit ovat kiinnostavia pää- ja sivuhahmoina. Pelin teemana on nimittäin pitkälti se, tarjoaako uskonto näille taikauskon riivaamille maajusseille enemmän ikuisen tuomion pelkoa vai toivoa jostain paremmasta, ja se on osin pelaajan päätettävissä. Hienossa minikohtauksessa pelaaja voi esimerkiksi yrittää saada nilviäismäisen raiskaajasällin ruotuun uhkaamalla ikuisella kadotuksella ja Helvetin lieskoilla. Tämä kertonee myös sen, etteivät Pillars of the Earthin tarinan sävyt taatusti miellytä ihan kaikkia pelaajia.
Pelin kässäri on pieni ihme, sillä peli seurailee hyvinkin uskollisesti kirjan tapahtumia, mutta silti jotenkin tuntuu, että pelaajan päätökset vaikuttavat tarpeeksi maailman tapahtumiin. Se on tietenkin osaksi vain illuusiota, mutta peli saa silti oikeasti aikaan tunteen vaikuttamisesta. Sama ammattitaito näkyy audiovisuaalisella puolella. Peli ei tyydy perinneseikkailujen staattiseen graffatyyliin, vaan kamerakulmilla ja tehosteilla luodaan tietyissä kohdissa todella vahvaa tunnelmaa. Pillars of the Earth onkin todella virkistävä tapaus episodiseikkailujen sarjassa, joten odotan tarinan täydentäviä kakkos- ja kolmosjaksoja innolla.