Icarus-arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden tammikuun numerossa 229. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Katajaan kapsahtaa
Kun peli ei miellytä, pelaaja alkaa nopeasti kyseenalaistaa sen todellisuuden. Icarus-selviytymisseikkailussa nähdään epäonnistuneesti maankaltaistettu planeetta, jota pelaaja tutkii astronauttina ja uudisraivaajana. Koko ajan on pidettävä päässä avaruuskypärää, ja nälkä- sekä janomittarien seurana on happi. Silti metsässä kirmaa karhuja ja hirviä, joille ei ilmeisesti maistu ookakkonen. Tekosyy on varmaan geenimuuntelu tai nanobotit, mutta oikeasti näyttää siltä, että scifiteema on jätetty miettimättä loppuun asti.
Icarusin kyrsivän luonteen selvitys vaatii pidemmän selityksen. Se on uusi julkaisu Rockerwerkziltä eli DayZ:sta tunnetun Dean Hallin studiolta. Useimmat selviytymispelit elävät ennakkojulkaisuvaiheessa vuosia, mutta Icarus julkaistiin virallisesti melko nopealla aikataululla.
Periaatteessa Icarus on kiehtova yritys antaa selviytymiskaavalle uudenlaista imua. Ensinnäkin se on tehtäväpohjainen peli, jota pelataan yksin tai kaverilistoilla olevien pelaajien seurassa, eikä tarjolla ole perinteisiä avoimia moninpelipalvelimia. Avaruudesta laskeudutaan retkille, joilla on oikean maailman ajassa tikittävä takaraja. Tehtävänä voi olla esimerkiksi asettaa tutkimuslaitteita vaikeaan maastoon. Sitten lennetään takaisin ja aloitetaan alusta saman kartan eri kohdasta. Vain kokemustasot säilyvät tehtävien välissä.
Tasoille onkin käyttöä, sillä Icarusin uudisraivaajat eivät osaa alussa mitään. Kaikki elintärkeät osat ja työkalut on avattava tuskaisen hitaasti. Kolme selviytymismittaria tarkoittaa sitä, että ruokaa, juomaa ja happea pitää tasapainotella jatkuvasti. Maastossa vaeltaminen on hidasta ja matkat pitkiä. Ympärillä on maapallon tuttuja eläimiä, joita metsästetään ampumalla jousella väijystä Skyrim-hengessä tai seisomalla kivien päällä ja nauttimalla elikoiden kiipeilylahjojen puutteesta.
Pelin imu on hienossa maasto- ja luontografiikassa sekä säätiloissa. Myrskyt, lumimyrskyt ja navakat tuulet näyttävät hienoilta, ja ne ovat selviytymisen pahin este. Valitettavasti peli kohtelee pelaajaa muutenkin vihollisena. Soolopelaaminen on superhidasta ja turhauttavaa. Kuolemisesta rangaistaan armottomasti hidastamalla kokemuksen saantia. Moninpeleissä kaverin voi elvyttää hetkessä ja pahimmat eläimet on sata kertaa helpompi tappaa joukolla. Ilman ystäviä pelaavien ei kannata edes harkita tähän kärsimykseen lähtemistä.
Icarusin pahin vika on sen itseääntoistavuus. Joka tehtävän alussa saa kyhätä yhä uudestaan samat perustarvikkeet ja rakennelmat. Tukikohtiin ei kiinny, koska ne katoavat taivaan tuuliin kotiin palatessa. Olen itse käyttänyt tsiljoona tuntia rakenteluun Valheimissa ja Conanissa, jotka yhdistävät estetiikan ja selviämisen. Icarusissa perustaloni on komeron kokoinen kuutio, jossa voi odottaa myrskytuulen loppuvan. Se on sääli, sillä rakennusjärjestelmä on oikeasti näyttävä ja toimiva. Tuntuu kuumottavalta istua mörskässä ja toivoa, ettei tuuli vie kattoa tai salama sytytä sitä tuleen. Hienoja pysyviä rakennelmia voi tehdä vaarattomassa Outpost-tilassa, mutta siellä ne tuntuvat koristeilta ilman funktiota.
Viimeinen niitti on teknisessä toteutuksessa. Icarus on teoriassa täysjulkaisu, mutta käytännössä se on yhtä hutera ennakkotestipeli kuin kaikki kilpailijansa. Rocketwerkz on julkaissut kiitettävästi korjauksia julkaisupäivän jälkeen, mutta peli ei tunnu edelleenkään valmiilta. Niinpä julkaisu haiskahtaa valheelliselta markkinoinnilta. Suosittelen uteliaita odottamaan puolisen vuotta – niin kuin aina tämän genren peleissä. Ehkä studion olisi nimeämisvaiheessa pitänyt tarkistaa myyttikirjasta alkuperäisen Ikaroksen kohtalo.