Make money, not war
Ilmaispelattavien pelien klassinen sudenkuoppa on seuraava: koska kehittäjien pitäisi elää, pelaajat täytyisi jotenkin saada maksamaankin pelaamisesta. Jos kuitenkin paine siihen on liian kova tai maksut liian röyhkeitä, pelikokemus kärsii tai menee pilalle. Oppikirjaesimerkkinä tästä on Heroes and Generals.
Heroes and Generals on ensimmäisten tuntien ja jopa päivien aikana oikein kiva peli. Se on tiimiräiskintäpeli, jossa neuvostoliittolaiset, saksalaiset ja amerikkalaiset ottavat yhteen fiktiivisissä sodissa. Sodat ovat käytännössä noin viikon mittaisia kampanjoita, joiden aikana eri puolten voitot ja tappiot lasketaan yhteen voittajan ratkaisemiseksi.
Itse pelaaminen on kuin Battlefieldiä toisessa maailmansodassa. Pelaajat totutetaan perusasioihin pienissä kartoissa, joissa taistellaan lähietäisyydellä pienasein. Kokemustasojen karttuessa ja asearsenaalin laajentuessa myös puitteet kasvavat, ja kohta ollaankin keskellä panssarivaunuja ja lentokoneita, kaikki tietenkin oikeiden pelaajien miehittäminä.
Tämä puoli pelistä on todella viihdyttävää. Aseet ja muut piirteet toimivat sen verran realistisesti, että homma tuntuu järkevältä, mutta kuitenkin selvästi pelataan videopeliä. Sotilaat kestävät muutaman osuman ennen kuolemistaan, joten realistisista sotapeleistä tutut turhauttavat äkkikuolemat tarkka-ampujan luodista jäävät onneksi vähän vähemmälle, joskin niitäkin pelistä löytyy.
Noin viikon ajan pelailinkin oikein kivoissa tunnelmissa. Hahmoni, Wehrmachtin sotilas Dominik Schultz, avasi käyttöönsä uusia aseita ja niihin erilaisia tuunausosia sekä taisteli vaihtelevalla menestyksellä alun pienistä puskataisteluista suurempiin operaatioihin, joiden johdossa ovat myös pelaajat – ne pelin nimen kenraalit. Sitten peli-iloni katkesi kuin seinään, kun Schultz sattui astumaan pelinkehittäjien Mk III Free to Play -miinaan.
En sinänsä ihmettele, että Heroes and Generals on sangen aktiivinen mikromaksuissaan, sillä komeaa ja suurta peliä kehittää itsenäinen studio. Jollain ne norjalaistenkin palkat on maksettava, ja onhan se ihan kohtuullista, että hyvästä ja iloa tuottavasta pelistä pitää pulittaa. Niinpä en nyt valita periaatteellisesta free to play -allergiasta, vaan siitä, että Heroes and Generals tekee sen väärin.
Ongelmat alkavat siitä, että pelaamisesta on käytännössä pakko maksaa. Aivan kaikki kuluu taisteluissa, olipa kyseessä alle ostettu Tiger-panssarivaunu, kenttälapio tai kiväärin ammukset. Niinpä niiden korjaamisesta täytyy maksaa kovaa vauhtia kasvava summa jokaisen pelin jälkeen.
Käytännön kokemus osoitti, että ellei ole pelissä aivan eeppisen hyvä, tämä pysäyttää käytännössä kaiken rahan tulon jo muutaman kokemustason jälkeen, sillä korjaukset vievät enemmän rahaa kuin matseista tienaa. Kun kaikkien uusien juttujen avaaminenkin maksaisi, eipä sitten enää edetäkään tai ostella konepistooliin uusia osia. Mutta ongelmahan ratkeaa, kun ostaa sitä premium-pelirahaa ja rahoittaa ylläpitonsa sillä!
Samalla kun ostaa rahaa ammuksiin, kannattaa myös ostaa vähän kalustoa alleen, sillä Heroes and Generals on häpeilemätöntä pay to winiä. Peliseuraa ei suinkaan haeta suunnilleen samantasoisilla aseilla varustettujen joukosta, vaan pelaajat heitetään alun kymmenen tunnin nyyppäpelien jälkeen suoraan altaan syvään päähän. Koetapa siinä sitten pelailla rupuisella pulttilukkokiväärilläsi ja polkupyörälläsi, kun vastaan tulee loputon armeija huipputason lentokoneita, raskaita panssareita ja viimeisen päälle viritettyjä tuliaseita.
Niinpä Heroes and Generals onkin hyvin harmillinen tapaus. Jos sen mikromaksut olisi toteutettu järkevämmin, arvostelun lopussa seisoisi helposti parikin pistettä korkeampi potti, sillä peruspeli on oikein kiva. Pelistä kuitenkin lähtee aika nopeasti maku, sillä hyvin aggressiiviset mikromaksut, ilmaispelattavien pc-pelien syöpänä tunnetut huijarit ja hieman rempallaan oleva tasapaino syövät miestä kuin Stalingradin pakkaset. Kokeilemisen arvoinen peli tämä toki on näinkin, mutta mikä hukattu tilaisuus!