GTFO-arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden helmikuun numerossa 230. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Yrittäkää pärjäillä
Yksi modernin pelisuunnittelun kantavia ajatuksia on se, että kokemuksen kynnys madalletaan mahdollisimman alakanttiin markkina-arvon maksimoinnin nimissä. Vaan kuten Dark Souls -sarja perillisineen on tyhjentävästi todistanut, monet pelaavan kansan syvissä riveissä ovat valmiina kaivamaan kuvetta oikein kaksin käsin, kun peli lupaa antaa piiskaa niin että roiskuu.
Nyt tätä masokistista kutinaa saapuu rapsuttamaan pienen ruotsalaisstudio 10 Chambersin loihtima GTFO. Nelinpelattava yhteistyöräiskintä istuttaa pelaajat rangaistusvankien rooleihin ja sysää joukon tykinruoaksi maanalaisen tutkimuslaitoksen syövereihin. Syvälle maan uumeniin porautuvan kompleksin sokkeloisilla käytävillä vaanii sekä ympäristöllisiä että epäinhimillisiä vaaroja, joiden läpi luovivilta pelaajilta vaaditaan tarkkaavaisuutta, kärsivällisyyttä ja mahdollisimman saumatonta yhteistyötä.
Pelaajien kontolle sälytetään erilaisia etsintä- ja noutotehtäviä, jotka on koostettu hämähäkinseittimäisiksi kokonaisuuksiksi. Pitkien ja polveilevien tehtävien alkupäässä eteneminen keskittyy lähinnä oikean reitin löytämiseen seuraavalle kohteelle. Kompleksista löytyville päätteille naputellaan kysymyksiä ja komentoja vanhaa DOS-käyttöliittymää muistuttavin elkein, ja reitti seuraavalle kiintopisteelle selviää. Tehtäväsuunnittelu on melko yksioikoista, mutta GTFO:ssa kamala matka on veristä päämäärää tärkeämpi.
Pelaaminen tapahtuu sydän visusti kurkussa, sillä kompleksin läpitunkevaa pimeyttä asuttavat painajaismaiset ja loputtoman vihamieliset mutanttiolennot. Suurin osa horrostilaan vaipuneista hirviöistä on mahdollista herättää yhdelläkin harha-askeleella ja resurssipulaiset pelaajat ovat alituisessa alivoimassa, joten hiiviskely, koordinointi ja lähitaisteluaseiden hyödyntäminen ovat avainasemassa. Vaikka GTFO täyttää ulkoisilta raameiltaan perinteisen kimpparäiskinnän peruspiirteet, kyseessä on kaikkea muuta kuin Back 4 Bloodin tai Aliens: Fireteam Eliten kaltainen toimintapainotteinen kokemus. Hengissä pysymisen elinehto on maltti.
Toisinaan GTFO pakottaa kuitenkin vetämään liikkuvat taakse, kun turvaovien avaamisesta aiheutuva hälytys kutsuu kaikki lähitienoon mörrimöykyt tupaantuliaisiin. Tällöin onnistumisen oljenkorsia ovat automaattitykkien kaltaiset apuvälineet, keskitetty tulitus ja häkytysten nopea hiljentäminen. Vaan totta on sekin, että GTFO heittää toisinaan niin valtavat määrät väkivaltaisten vastoinkäymisten kapuloita pelaajien rattaisiin, että paraskin suunnitelma on vaarassa lipua verisenä norona sormien läpi.
GTFO:n pyrkimys tasapainoilla julmuuden ja palkitsevuuden nuoralla on pelisuunnittelun saralla tarkkuutta ja hienostuneisuutta vaativa kokonaisuus, johon se ei nykymuodossaan oikein yllä. Yksioikoinen tehtäväsuunnittelu ja paikoin itsetarkoitukselliselta hankaloittamiselta haiskahtava pelimekaniikka luovat kokemuksen, joka on useimmiten kuin tekisi henkilökohtaista tuttavuutta karjapiiskan kanssa. Monille armoton vaikeustaso on varmasti jo itsessään kuin kissanminttua, mutta kokonaisuus kaipaa vielä huomattavan paljon hienosäätöä lunastaakseen brutaalin kuoren alta pilkistävän valtavan potentiaalin.
Nykymuodossaan GTFO sopii ennen kaikkea mahdollisimman armotonta ja lähimain sadistista pelikokemusta kaipaaville. Pelistä nauttiminen vaatii paineensietokykyä ja tiukkaa yhteispeliä, ja se sopii varsinkin suoritusmielialaan taipuvaisille. Meille muille tarjolla on lähinnä lannistava kokemus, jonka pariin ei mielellään palaa. GTFO on ikään kuin maailman tulisimman chilin syöminen: tuskan sietämisessä on oma viehätyksensä, mutta makunystyrät jäävät kaipaamaan silkkaa kipua kokonaisvaltaisempaa elämystä.