Tuulahdus menneisyydestä
On varmaankin melko turvallista sanoa, että Final Fantasy -sarjan pelit ovat tehneet minuun melkoisen vaikutuksen. Itse asiassa niin suuren, että kun tajusin muistavani edelleen suurimman osan Final Fantasy X -pelin vuorosanoista ja kohtauksista ulkoa, oli pakko tarkistaa, oliko pelin julkaisusta todellakin jo kolmetoista vuotta. Sääli vain, etten tuona vaikutteille alttiina aikana imenyt itseeni joitakin vähän hyödyllisempiä tietoja, kuten vaikka matematiikkaa. Mutta taitonsa kullakin.
Norsun muistin sijaan kyseessä voi kuitenkin olla todiste pelin laadusta, joka joutuu nyt uudelleenarviointiin, kun peli on remasteroitu PlayStation 4 -konsolille. Juuri mikään ei ole muuttunut, vaikka nyt levylle onkin ahdettu sekä alkuperäinen Final Fantasy X että X-2, jotka vievät Tiduksen matkan mukavasti loppuun. Mahtuupa mukaan myös erikoinen äänidialogi, joka joko valottaa pelien jälkeisiä tapahtumia tai sitten ei. Itselleni jäi siitä lähinnä sekava olo.
Yhtä kaikki Square on nähnyt hyväksi julkaista pelit uudelleen moderneille konsoleille uudella grafiikalla sekä kokonaan uusitulla musiikilla. Remasteroinnista kuitenkin näkyy valitettavan hyvin, että se on tehty PlayStation 3:a ja Vitaa ajatellen, eikä graafisesta loistosta voi nykysukupolven konsoleilla puhua. Tekstuurit ovat toki tarkkoja ja välivideot skaalattu täyteen teräväpiirtoon, mutta hahmomallit ovat silti 2000-luvun alkupäästä. Kasvot ovat elottomia, eikä huulisynkka useimmiten yksinkertaisesti toimi. Nämä ongelmat oli helppo antaa anteeksi vielä kymmenen vuotta sitten, mutta nyt ne vaikuttavat lähinnä tökeröiltä. Vaikuttaa myös siltä, että X-2 on parsittu kasaan hieman alkuperäistä nopeammin, sillä varsinkin siinä rosoiset tekstuurit nostavat turhan usein rumaa päätään.
”Remasteroinnista näkyy valitettavan hyvin, että se on tehty PlayStation 3:a ja Vitaa ajatellen.”
Äänipuoli on sen sijaan upea. Pidän Zanarkandia edelleen yhtenä Nobuo Uematsun tunnelmallisimmista sävellyksistä, ja uudelleensovitettuna sekä -äänitettynä se nostaa nostalgian kyyneleitä pelijäärän silmään.
Toisaalta niin nostavat pelin hahmotkin. Final Fantasy X on aina ollut mekaanisesti kelpo peli, mutta sen hahmosuunnittelu on mennyt niin syvälle metsään, että valoa on enää turha etsiä. Tidus on vieläkin äärimmäisen rasittava ja Yuna idiootti. Muutenkin hahmokavalkadi on niin stereotyyppistä tuotantoa, että välinäytökset ainakin haluaisi ohittaa, jos se olisi mahdollista. Valitettavasti se ei onnistu, mutta onneksi lärpätys vähenee pelin loppua kohti. Ja koska pelin ilmestymisen aikaan kukaan ei ollut vielä kuullut reaktiominipeleistä, välianimaatioiden aikana voi vaikka kokkailla – tai käydä lenkillä, sillä mittaa niillä ainakin tuntuu ajoittain olevan.
Mitä sitten mekaniikkaan tulee, pohjimmiltaan peli on sarja vuoropohjaisia taisteluita, vaikkakin viihdyttäviä sellaisia. Final Fantasy X on sarjan tuoreempien osien tapaan putkijuoksu sellaiselta kuitenkaan tuntumatta. Tämä varmasti johtuu taisteluista, jotka rakentuvat huomattavan paljon eri elementtien varaan ja toimivat jatkuvasti pieninä pulmapeleinä. On myös tyydyttävää miettiä erilaisia strategioita eri pomoja varten, ja usein turhalta grindaamiselta vältytään pelkästään päätä käyttämällä. Tämä ei päde aivan loppuvaiheeseen, jolloin hahmojen oletetaan yhtäkkiä olevan puolijumalia.
Kuinka Final Fantasy X on sitten kestänyt aikaa? Se on visainen kysymys. Vaikka ärsyynnyin ja puhkuin ensimmäiset kymmenen tuntia typerän dialogin ja lapsellisten välinäytösten takia, jonkinlaisen liekin se silti sytytti ja lyhyiksi tarkoitetut sessiot venähtivät nopeasti maratoneiksi. Pitää kuitenkin muistaa, että olen sarjan pitkäikäinen fani. On kokonaan toinen juttu, kuinka peli viehättää sarjaan vihkiytymättömiä, mutta nyt sen kokeiluun on ainakin mahdollisuus.
7/10
Kymmenennen Final Fantasyn remasterointi tyydyttänee vanhoja faneja, muttei tarjoa juuri mitään uutta.
Heikki Takala