Paluu paiseiseen paratiisiin
Toista oli puoli vuosikymmentä sitten. Elävät kuolleet surffasivat viihteen aallonharjan korkeimmalla kärjellä ja joka toinen peli, elokuva ja tv-sarja tarjosi oman versionsa mädän lihan kakusta ahnaalle yleisölle. Sittemmin rajun inflaation kokenut lajityyppi kirjataan tätä nykyä ykskantaan ”ei kai taas” -mappiin, mutta vaatimattomat viisi vuotta sitten oli eri ääni kellossa.
Vuonna 2011 julkaistu Dead Island oli aikanaan riemukkaan anarkistinen piristysruiske elävien kuolleiden kuppaiseen kankkuun. Valven legendaarisen Left 4 Dead -pelisarjan viitoittamalle tielle astuva eloonjäämisseikkailu vie pelaajat Banoin trooppiselle paratiisisaarelle, jonka porottavan auringon alla on käynnissä täysverinen tuomiopäivä. Eilispäivän unelmakohde on täynnä bikinien ja bermudashortsien verhoamia zombeja, joiden verenhimoisen etenemisen tiellä on vain kourallinen eloonjääneitä.
Zombiaaltojen halkominen tapahtuu muutamaan suurempaan osioon lohkotulla pelialueella, jotka ovat tupaten täynnä lähitaisteluaseiksi käypiä vermeitä veneen airoista ysimillisiin. Vaikka Dead Island ei suoranaisesti täytä avoimen maailman pelin raameja, lääniä löytyy enemmän kuin riittävästi. Lähitaisteluaseita painottava pelimekaniikka pakottaa tekemään lähempää tuttavuutta elävien kuolleiden kanssa, mikä tuo peliin reilusti intensiteettiä.
Dead Island on alun alkaen suunniteltu moninpeliksi, ja koko kampanja on mahdollista pelata läpi parhaimmillaan neljän pelaajan voimin. Definitive-versiossa hahmoja on yhteensä viisi, ja niistä jokaisella on taistelun luonteeseen hienoisesti vaikuttavia erityisominaisuuksia. Kaikkien lemppari on totta kai yhden hitin ihmeeksi jäänyt räppäri Sam B, joka erikoistuu taagin läpänderin lisäksi raskaisiin lyömäaseisiin.
Viisi vuotta on pieni ikuisuus pelivuosissa, mutta Dead Islandille suotu kasvojenkohotus siirtää kellon viisareita taaksepäin ripeällä liikkeellä. Kokonaisuus toki häviää nykypäivän kauneuskilpailuissa, mutta ruudulle piirtyvät maisemat ovat vaikuttavia jopa armon vuonna 2016. Auringossa kylpevä Banoi tarjoaa herkullisen postikorttimaisen näyttämön veressä ja sisälmyksissä kahlaavalle savotalle. Ikävä kyllä ruudunpäivitys on ainakin PS4-versiossa melkoisen epätasainen.
Dead Islandin pelillisiin kulmakiviin ei ole juurikaan kajottu, mikä täyttää kaksiteräisen miekan lajityyppimerkit. Techlandin peli kun on kyseessä, ohjaus on löysänpuoleinen ja pelillä on paha tapa jättää osumia huomioimatta kiihkeimmissä koitoksissa. Meininki äityy usein hupaisaksi huitomiseksi, mutta Dead Islandin tapauksessa tekninen kuukahtelu herättää lämpimän nostalgisia tuntemuksia. Samanlaista sulotonta kekkulointia se oli viimeksikin.
Dead Island Definitive Collection pakkaa samoihin kuoriin alkuperäisen Dead Islandin, tuntuvasti heikomman Riptide-jatkeen sekä lähinnä pienoisen retrokutinan rapsutteluun sopivan Dead Island Retro Revengen, jonka raiteilla etenevä reaktiokoitos on mukiinmenevä pastissi männävuosien arcademeiningistä.
Tämän kakun kirsikka on kuitenkin alkuperäinen Dead Island kaikessa liitoksistaan repeilevässä loistossaan. Sen minkä peli häviää teknisessä briljeerauksessa, se nettoaa takaisin vinkeällä persoonallisuudellaan. Dead Island nimittäin tuntuu kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä omalaatuiselta, mikä on aikamoinen saavutus.