Turhautuminenkin on tunne
Sonyn tämän kevään suurin yksinoikeuspanostus, zombiseikkailu Days Gone, on elänyt julkistuksensa jälkeen hämmentävän harrasta hiljaiseloa. Syphon Filter -kehittäjä SIE Bend Studion luomus paljastettiin suurin fanfaarein säestettynä vuonna 2016, mutta sitä kohtaan ei missään vaiheessa ole kohdistunut kovin suuria odotuksia tai kuumeista spekulaatiota.
Osasyy kädenlämpöiseen vastaanottoon saattaa löytyä pelin tuttuakin tutummasta asetelmasta. Days Gonen maailmassa sivilisaation on raunioittanut mystinen virus, joka muuttaa kaikki tartunnan saaneet ihmiset ja eläimet hyperaggressiivisiksi freaker-olennoiksi. Toisin kuin perinteiset zombit, freakerit ovat edelleen biologisesti elossa, mutta tämä tekee niistä vain astetta vaarallisempia.
Suuret asutuskeskukset on pommitettu maan tasalle jo maailmanlopun alkumetreillä, joten harvat selviytyjät ovat pykänneet pystymetsiin omia leirejään. Taistelu resursseista käy kiivaana ryhmittymien välillä, mutta mukaan mahtuu myös niitä, jotka eivät vanno uskollisuutta kenellekään. Yksi heistä on pelin päähenkilö, palkkatappaja Deacon St. John, joka on vaimonsa menetettyään ajelehtinut leiristä toiseen moottoripyörän selässä syntipukkia etsien.
Days Gone on alusta asti mainostanut itseään tunnepitoisena ja tarinavetoisena kokemuksena The Last of Usin henkeen, ja tiettyyn pisteeseen asti se lunastaakin lupauksensa. Deacon on punaniskamotoristin habituksestaan huolimatta yllättävän pidettävä persoona, jonka henkilökohtainen draaman kaari on varsin tyydyttävä. Vielä koskettavampia kohtaloita kokevat pelin lukuisat sivuhahmot, joista kukaan ei selviä tuskitta. Days Gone antaa pelaajalle paljon miettimisen aihetta. Jos tietäisit maailmanlopun koittavan huomenna, päättäisitkö itse päiväsi vielä hyvän sään aikana?
On ikävää, että suurempi kokonaisuus yksittäisten ihmiskohtaloiden takana on moneen kertaan nähty. Tarinan suuret käänteet ovat nähtävissä kilometrien päästä, ja kliseitä on yritetty ahtaa kolmeenkymmeneen tuntiin liian monta. Kolmeen näytökseen jaetun pelin osiot tuntuvat irrallisilta toisistaan, ja on melko varma totuus, että jos juonensäikeiden määrän olisi pudottanut puoleen, lopputulos olisi ollut eheämpi ja nautinnollisempi.
Days Goneen ennen julkaisua perehtyneet saattavat muistaa, että vielä joitain kuukausia sitten peliä markkinointiin haarautuvana kokemuksena, johon pelaaja saisi vaikuttaa. Bend Studion mukaan suunnitelmaa ei kuitenkaan saatu toteutettua tyydyttävästi, joten valintajärjestelmä ja vaihtoehtoiset loput jätettiin yhtälöstä kokonaan pois. Päätös oli varmasti laatunäkökulmasta oikea, mutta itse jäin silti kaipaamaan mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumien kulkuun selkeissä haarautumakohdissa.
Kaikeksi onneksi pelaaja pääsee osallistumaan toimintaan välinäytösten ulkopuolella aivan riittämiin. Days Gonen avoin maailma on varsinaisen tarinan ohellakin täynnä tekemistä. Palkkamurhia tekemällä ja panttivankeja pelastamalla tienaa rahaa, pikamatkustuspisteitä avataan freakereiden pesiä polttamalla, ja kenttäsairaalat kätkevät sisäänsä troppeja, joilla Deaconin kestävyys kohenee. Avoimen maailman peleissä on vielä yllättävän harvinaista, että jokainen sivutehtävä palvelee pelaajaa konkreettisesti, ja siitä Days Gonelle on annettava kiitosta.
Ikävä kyllä jatkuva touhottaminen käy silti puuduttamaan pidemmän päälle. Deaconilla on jatkuvasti tilanne päällä, ja vaikka peli tarjoaa valtavan määrän työkaluja konfliktien hoitamiseen, itse huomasin nojaavani loppua kohden aina samoihin yksinkertaisiin strategioihin. Miksi kikkailla ansojen, pommien tai houkuttimien kanssa, kun vihollisen kuin vihollisen voi räjäyttää taivaan tuuliin pelkällä hyvin tähdätyllä haulisateella?
Pelaajan luovuuden panevat koetukselle oikeastaan vain ne harvat tilanteet, joissa vihollisia on vastassa enemmän kuin kourallinen. Pelin myyntivaltti eli usein reilusti yli satapäiset freaker-laumat ovat uhka, jonka kohtaamista mielellään pyrkii välttämään viimeiseen asti. Arvaamattomasti liikehtivä hirviöiden hyökyaalto ei taltu yhdellä molotovilla, eikä sellaisen peräänsä saatuaan auta kuin rukoilla.
Laumoja ei toisin sanoen kannata ryhtyä haastamaan taistoon ennen kuin varustus on tikissä, ja se on pelin alkupuolella helpommin sanottu kuin tehty. Tarvikkeita on ripoteltu maailmaan reilulla kädellä, mutta hakureissuissa on aina riskinsä, ja huonolla tuurilla nettotulos jää pakkasen puolelle ja bensatankki kumisee tyhjyyttään puolimatkassa kotiin. Ensimmäisten tuntiensa aikana Days Gone aidosti tuntuu selviytymispeliltä.
Mitä pidemmälle pelaaja etenee, sitä enemmän kykyjä ja työvälineitä Deacon kuitenkin saa käyttöönsä, ja sitä suuremmaksi pelaajan mukavuusalue kasvaa. Pelistä tulee hauskempi ja monipuolisempi, mutta samalla selviytymisaspekti katoaa taka-alalle. Tämä on hyvä pitää mielessä, jos Days Gonen toivoo tarjoilevan aitoa maailmanlopun meininkiä.
Enemmän tuskanhikeä pintaan tuovat tekniset ongelmat, jotka todella tekevät olemassaolosta toisinaan melkoista selviytymistaistelua. Bugeja tulee vastaan tuon tuostakin, ja ne vaikuttavat pelin jokaiseen ulottuvuuteen: valikot jumiutuvat, välinäytöksistä häviää ääni ja tehtävien kannalta tärkeät hahmot katoavat kartalta. Pelin arvosteluversion kunnosta kertoo jotain se, ettei ensimmäisen suuren päivityksen kanssa voitu odottaa edes julkaisupäivään. Korjaussarja auttoi silottelemaan suurimpia ryppyjä, mutta on omituista, että näin korkean profiilin pelijulkaisu edes kaipasi sellaista.
Jos PlayStation ei olisi Horizonin ja God of Warin kaltaisten merkkiteosten koti, Days Gone voisi tuntua paremmalta peliltä. Sonyn aiemmat yksinoikeushelmet ovat kuitenkin asettaneet riman niin korkealle, ettei tämän kaltainen ehdotonta keskitasoa edustava teos yksinkertaisesti voi lunastaa pelaajien odotuksia sitä kohtaan. Sillä on kyllä hetkensä, enkä itse kadu siihen käyttämiäni kymmeniä tunteja, mutta on melko varmaa, ettei se tule olemaan kenenkään vuoden peli.