Arvostelussa Life is Strange: Double Exposure

Kahtia revitty seikkailu

Melkein kymmenen vuotta odotetun Life is Strange -jatkon nimi, tuplavalotus, kertoo turhan terävästi itse pelistä. Sillä tarkoitetaan kuvaustekniikkaa, jolla kaksi otosta ujutetaan unenomaisesti samaan kuvaan rinnakkain. Pelissä se on vertauskuva, sillä yksi ja sama ihminen voi näyttäytyä hetkestä riippuen monenlaisessa valossa. Samaa voi sanoa Double Exposuresta, sillä se tulee taatusti olemaan Life is Strange -fanikunnan keskuudessa mielipiteet verisesti jakava tapaus. Oma näkemyksenikin on kaksijakoinen. Yhtenä hetkenä tämä on loistava tunnelmapeli ja seuraavana suuntansa kadottanut kopio, eikä kaksoisnäky haipunut silmistä ennen lopputekstejä.

Osta Life is Strange: Double Exposure VPD-pelikaupasta!

Vuonna 2015 ilmestynyt Life is Strange oli todellakin aikansa tuote. Silloin nousussa olivat Telltale- studion tarinalliset seikkailupelit, jotka myivät itsensä tiukoilla valinnoilla ja suurilla tunteilla. Ranskalaisen Dontnodin kakkospeli Life is Strange tuli silloin puskista ja kaatoi esikuvansa tarjoamalla vielä suurempia, karheampia tunteita ja tekemällä valitsemisesta pelin teeman. Taiteellinen teinityttö Max Caulfield joutui yliluonnolliseen kurimukseen, kun punk-henkinen bestis Chloe murhattiin hänen silmiensä edessä. Trauma avasi aika-avaruusjatkumon rikkovat kyvyt, joilla Max saattoi palata yhä uudestaan ajassa taaksepäin muuttamaan tapahtumia.

Sanoivat Double Exposure -mainokset mitä tahansa, tämä Maxin tarinaa jatkava peli on jatko-osa, josta ei voi nauttia täysillä pelaamatta ensin alkuperäistä. Alkuperäinen peli tutki Maxin taipumusta juuttua menneeseen vatvomaan valintojaan ja katumuksiaan. Aikamatkustus ja tieteisosat tekivät siitä kirjaimellista, mutta kyse oli ennen kaikkea nuoren ihmisen kokemuksista. Loppu pakotti Maxin valitsemaan kahden kauhean päätöksen väliltä. Double Exposure, jonka takana on Dontnodin sijasta peliä nykyään kehittävä Deck Nine, lähtee siitä, miten mahdoton valinta seurauksineen voi vaikuttaa ihmiseen. Irrallista jatkoa ei tarvitse pelätä, sillä tarina on täysin kiinni alkuperäisen seurauksissa.

Ensimmäisessä pelissä Max oli 18-vuotias ja aikuisuuden kynnyksellä, mutta nyt siitä on jo kymmenen vuotta. Aika on kulunut tien päällä motelleissa, ja valokuvausharrastus on kasvanut uraksi. Henkisiin raunioihinsa jämähtänyt Max on kuvannut näyttelyihin hylättyjä rakennuksia. Ensimmäinen paikoilleen asettumisen hetki on Vermontissa kuvitteellisessa Lakeportin kaupungissa, jossa Max saa vierailevan taiteilijan pestin Caledon-yliopistossa. Sen johtaja Yasmin Fayyad on ihastunut Maxin töihin, ja hänen tyttärestään Safista on tullut Maxin uusi sydänystävä ennen uuden pelin tapahtumia.

Koska Maxilla on oltava vaikeaa, pelin loistava ensimmäinen viidennes päättyy Safin ampumiseen. Mystinen murha elvyttää aikavoimat, mutta koska sankarimme on aikuinen, hän elää menneisyyden sijasta liian vahvasti nykyhetkessä. Enää ei palata ajassa taaksepäin, vaan nyt vertaillaan kahta rinnakkaista aikalinjaa. Rinnakkaismaailmassa Safi onkin elossa, mikä herättää vain enemmän kysymyksiä hänen kuolemastaan. Maxin on on pompittava maailmojen välillä johtolankojen perässä. Suljettu ovi saattaa olla auki toisessa maailmassa, ja joku tuttava saattaa avautua Maxin uteluihin paremmin ilman mieltä kalvavaa surua. Simppeleihin pikkupulmiin nojaava kokemus tuntuu ilman ajan kelailua entistä vähemmän peliltä ja usein se on kuin interaktiivista elokuvaa, jota vain katsellaan. Onko tämä ongelma vai vahvuus? Riippunee odotuksista.

Osta Life is Strange: Double Exposure VPD-pelikaupasta!

Fanille ensimmäinen kysymys on se, miten alkuperäispelin loput vaikuttavat tarinaan. Pelaaja voi valita kärsikö lopun valinnoissa kotikaupunki vai Chloe. Mikään valinnoista ei ole johtanut satumaisiin onnenhetkiin, ja se on on selitetty tavalla, joka takuuvarmasti raivostuttaa Chloen faneja. Sinitukkaisen luonnonvoiman poissaolo Double Exposuressa on kuitenkin masentavan loogista. Se poistaa Maxilta tukihahmon ja vastavoiman, mutta antaa hänen kasvaa omana itsenään. Tämä on alussa mainitsemiani kaksipuolisia juttuja, joista pelaaja saattaa muuttaa mieltään monesti.

Tärkeintä Double Exposuresta on tietää, että Max Caulfield on edelleen yksi parhaista pelisankareista. Hän pitää show’n kasassa silloinkin, kun tarina tai tekniikka kompuroivat. Max ihastuttaa, koska hän on kävelevä katastrofi ilman ihmevoimiaan ja todellinen uhka läheisilleen niiden kanssa. Hän haluaa auttaa tutkimalla Safin kuolemaa, mutta nokan tunkeminen muiden ihmisten kipukohtiin ei ole välttämättä iloksi kenellekään. Max heittäytyy tilanteiisin edelleen ihastuttavan täysillä, kyselee ihmisiltä tuskallisen vaikeita kysymyksiä, tonkii yksityisasioita miettimättä seurauksia eikä pelkää näyttäytyä tuhatprosenttisen nolona. Hän on aikuisenakin tunteiden kurimuksessa pyörivä emo-kuningatar, jonka tuskaisia huokauksia Hannah Telle tulkitsee jälleen täysillä. Oli Double Exposuresta muuten mitä mieltä tahansa, Maxin seurassa on aina kiva viettää aikaa.

Muut henkilöhahmot eivät yllä samalle tasolle, mutta se olisikin ollut vaikeaa. Safista leivotaan Chloen korvaajaa, mutta harva pitänee häntä yhtä sympaattisena. Siteen luomista vaikeuttaa sekin, että hän on toisessa ajassa kuollut ja toisessa turhan harvoin läsnä. Niinpä pelaaja ei pääse luomaan pelin tarinalle tärkeää sidettä, joka Maxilla jo on. Muut hahmot ovat inhimillisiä, epätäydellisiä ja siksi usein myös enemmän tai vähemmän vaikeita tapauksia. Onneksi on animea sekä keräilykortteja harrastava astronomi ja sydänystävä Moses, jonka nallekarhumainen olemus lämmittäisi kylmimmänkin talven.

Ensimmäinen peli oli vielä Maxin identiteetin etsintää, mutta tällä kertaa pelaaja saa määrittää myös Maxin romanttisen suuntautumisen. Oliko Chloen kanssa sutinaa vai ystävyyttä? Vetoaako Maxiin nyt enemmän rokkia rakastava baarimikko Amanda vai kenties fuckboy-energiaa huokuva Vinh? Lojalistit kieltäytyvät epäilemättä molemmista ja odottavat seuraavaa jatko-osaa rukoillen Chloen paluuta. Peli nojaa joka tapauksessa täydellä vaihteellla näihin teemoihin, jotka olivat alkuperäisssä läsnä enemmän vihjailutasolla.

Visuaalisena taideteoksena peli komppaa täydellisesti teemojaan. Double Exposure on itse asiassa ihmeen pieni sijaintien suhteen, ja tapahtumat pyörivät kampuksella, opiskelijabaarissa ja Maxin asunnossa. Jokainen niistä on kuitenkin täytetty silmäkarkilla ja melko upealla taiteella, mikä tukee valokuvaaja-Maxin visuaalista sielunelämää. Talvi ympäröi kaikkea, mutta ympäristöt huokuvat turvaa ja lämpöä. Taidesuunnittelu on upeaa, tekniikkapuoli tukee tätä esimerkiksi tekemällä Maxin villapaidoista todella nättejä. Harmi, että loppua kohti tekniikka kompuroi yhä pahemmin. Esimerkiksi tekstuurit latailevat oudolla viiveellä.

Osta Life is Strange: Double Exposure VPD-pelikaupasta!

Musiikki oli tärkeä osa kokemusta alkuperäispelissä, eikä sekään ole muuttunut. Lähes kaikissa kohtauksissa tunnelmoidaan naisvetoisella alt-rockilla ja singer/songwriter-meiningillä. Pelissä on jopa zen-kohtauksia, joissa Max jää katselemaan maisemia biisien pyöriessä taustalla kuin musiikkivideossa. Kohtaus etenee vasta, kun laulu on ohi tai pelaaja ohittaa sen napinpainalluksella. Muutenkin tahti on tarkoituksellisen hidas ja tunnelma äärimmäisen tiivis.

Kaikki palaa kuitenkin tarinaan, ja Double Exposuren lopulliset käänteet ovat minulle kuin kryptoniittia. Rakastan Life is Strangessa aina enemmän Lifea ja vähemmän Strangea. Viiteen osaan jaetun pelin ensimmäinen episodi loistaa tässä suhteessa, ja seikkailussa on muitakin uskomattoman sydämellisiä elämisen hetkiä, kuten mieleenpainuvat ensitreffit. Kahdessa viimeisessä episodissa lähdetään kuitenkin täysillä yliluonnollisen, scifin ja supersankaroinnilta löyhkäävän puuhailun maailmaan. Hintaa maksavat sekä juoni että hahmot, jotka leviävät kaikki käsiin.

Max Caulfield palaa lopputekstien mukaan seuraavassa pelissä, ja se on oikein. Toivottavasti silloin myöhempien aikojen Life is Strange löytää identiteettinsä samalla tavoin kuin Max itse tässä pelissä. Maailmojen välille on paha jäädä eksyksiin.

Janne Pyykkönen