Uusi näkökulma, vanhat perinteet
Mikä on menestyksen merkki tietokoneroolipelien sarjoja punnitessa? Päähän sikiää hetkessä puolenkymmentä vastausta, mutta entä jos antaisin yllättävän sellaisen: Hyvä fantasia toimii sekä isometrisessä ylänäkymässä että ensimmäisen persoonan 3d:ssä. Laatuesimerkki on Ultima, joka teki suuren perspektiiviloikkansa Ultima Underworldilla jo vuonna 1992. Fallout 3 teki tasan samaa 2008. Ja nyt vuorossa on Pillars of Eternityn sivuhaara Avowed. Oikeasti kiinnostavasta fantasiasta voi löytää kirjaimelliseti uusia näkökulmia kameraa siirtämällä.
Pillars-sarja oli Microsoftin luottostudioksi nyttemmin kasvaneen Obsidianin voittoisa paluu läntisen roolipeliskenen huipulle. Pitkään hapuillut studio veti yhden ensimmäisistä suurista joukkorahoituskampanjoista ja loi ensimmäisestä Pillarsista kunnianosoituksen Baldur’s Gate -peleille. Se oli hieno alku, mutta oman identiteettinsä Pillars löysi todella kakkososassa Deadfire, jossa seikkailtiin eteläisillä merillä piraattitunnelmissa. Tarkkaan suunniteltu Eora- pelimaailma yhdistettynä kolonialismin kuvastoon oli pirtsakka kokemus.
Deadfire on modernin roolipelaamisen kärkikymmenikössä, mutta ainakin minua huoletti, että studion siipiensä alle napannut Microsoft pakottaisi Obsidianin hylkäämään luomuksensa ja tekemään jotakin valtavirran tuotetta. Näyttäisi siltä, ettei näin ole päässyt käymään. Deadfire on Avowedin peruskivi, vaikka pelit ovat todella erilaisia. Upouusi sankari on Aedyr-imperiumin lähettiläs, ja hahmonluonnissa tulee selväksi, ettei hän ole mikään perusmies tai -nainen. Sankarimme on jumalallisen kosketuksen kohdussa kokenut godlike. Ne ovat jumalien edustajia ja lähettiläitä, joiden perimä näkyy hurjina pärstäkoristeina. Tässä tapauksessa sankarin naamaan voi läiskiä koralleja, sieniä tai kasveja, ja ääripään tuotos menisi The Last of Usin clickeristä.
Nössöt voivat kätkeä jumalan kosketuksen keskusteluissa, vaikka vastaantulijat kommentoivat asiaa jatkuvasti. Tattipää on esimakua siitä, että visuaalisena teemana on ihmisiä ja rakennuksia nielevän luonnon kosto. Aedyrin keisari lähettää sankarin eristyksissä olevalle Living Landsin mantereelle, jota kukaan ei ole onnistunut kolonisoimaan onnistuneesti. Tälläkin hetkellä aurinkorannoilla pöhisevät sekä kapina että ihmiset raivopäisiksi tappajiksi muuttava sielurutto. Deadfiren järisyttäviin juonenkäänteisiin viittaillaan jatkuvasti, mutta tämä menee silti myös Pillars-noviisille. Puhelias kässäri on paljon kiinnostavampi kuin Obsidianin edellisessä ensimmäisen persoonan roolipelissä, mitäänsanomattomassa Outer Worldsissa.
Avowed on kooltaan ja suunnittelultaan tahallisen rajoitettu kokeilu, joka haraa vastaan 2010-luvulta asti kukoistanutta ”enemmän kaikkea” -suunnittelua. Vaikka ensisilmäyksellä mieleen tulee Skyrim, tämä ei ole avoimen maailman peli tai fantasiaelämän simulaattori. Maailma on ensinnäkin jaettu pienempiin karttoihin, joissa edetään hyvin lineaarisesti. Ympäristöt ovat myös yllättävän epäinteraktiivisia. Ihmisten kanssa voi puhua, linnoilla ja kukkuloilla voi parkourata, vastustajia voi teurastaa ja hyötyesineitä keräillä. Siinä kaikki. Mutta tarvitaanko sen enempää?
Vahvuuksiin panostaminen kannattaa. Peliä kantavat ”lore”, juoni ja keskustelut. Avowed on peli niille, joiden mielestä Dragon Age meni liian kepoiseksi hassutteluksi. Juoni on aikuisille – eikä bikinihaarniskojen takia, vaan siksi, että usein keskusteluissa joristaan hartaasti uskonnon ja politiikan kaltaisista aiheista. Päätökset ovat harmaita ja ihmiskohtalot usein ikäviä. Täyteen nihilismiin ei livahdeta, mutta tarina ottaa itsensä sataprosenttisen vakavasti. Tehtävissä täytyy esimerkiksi miettiä, kuinka Aedyrin lähettiläs ajaisi keisarin etuja, kun inkvisition fasistipaladiinit kyykyttävät paikallisia.
Yksin ei tarvitse seikkailla, sillä mukana on neljä sivuhahmoa, joista mukana on aina kaksi. Obsidian kehui ennakkoon, ettei pelissä ole romansseja, eivätkä ne mukaan sopisikaan, sillä lähettiläs on ammattilainen isojen ongelmien keskellä. Kaverit ovat miellyttävää tappeluseuraa jutustelunsa ansiosta, sillä dialogi on vähäeleistä ja uskottavaa. Opas Kai painii menneisyytensä kanssa, kääpiö Marius murisee käytännön neuvoja ja sieluteknologiaa kehittävä animanceri Giatta pohtii outoja menneisyyden traumojen lomassa. Ainoa hupihahmo on lievästi pervo velho Yatzli. Kavereissa parasta on kuitenkin se, että ne kommentoivat pelaajan valintoja ja ratkaisujen oikeaa tai väärää luonnetta jopa vähäisemmiltä tuntuvien sivutehtävien jälkilöylyissä.
Tappelu on pääosassa alusta loppuun asti, joten ensimmäisen persoonan hakkeluksen tyylistä on syytä tykätä. Pelin voi periaatteessa vaihtaa kolmanteen persoonaan, mutta silloin kuvioihin hyppää bethesdamaisen tönkösti animoitu pelihahmo. Kolmannesta persoonasta pelaaminen on turha yritys, mutta ei se mitään, sillä ekan persoonan mättö toimii.
Tarjolla on lyömäaseita, kilpiä, pistooleja, musketteja ja taikasauvoja. Yhden käden aseet voi iskeä kumpaan käteen tahansa. Jos oikeassa on pistooli, renessanssiajan John Woo voi lätkäistä toisen pyssyn vasempaan, mutta yhtä hyvin kouraan sopii taikakirja, kilpi tai nuija. Itse suosin taikasauvaa oikeassa ja taikakirjoja vasemmassa, mikä sai pelin tuntumaan väkivaltaiselta harrypotteroinnilta. Vahinkoa, väistelyä, torjuntaa sekä hyökkäysten nopeutta määrittävät hahmon stattiluvut, jotka ovat suoraan Pillars-peleistä. Tarjolla on myös kykypuita taistelijalle, samoojalle ja velholle, joten oman pelityylin voi kustomoida tehokkaasti. Tasapaino ei ole täydellinen, vaan tietyt kyvyt tuntuvat täysin ylivoimaisilta.
Tappelu toimii parista syystä. Ensinnäkin siinä on miellyttävää iskevyyttä. Viholliset lentelevät ja kaatuilevat, animaatioissa on voimaa, ja jokainen isku tai torjunta tuottaa kunnon kolinaa. Ihmeen uskottavan tuntuinen taistelu toimii erityisen hyvin alkupuoliskolla, kun vastassa on bandiitteja ja jengiläisiä. Loppupuolella on pakko todeta, että puutumus iskee. Vihollistyypit alkavat toistua turhan usein, kun Avowed käy vielä taisteluvetoisemmaksi. Mittelöjen kokokin kasvaa. Alussa yksi taistelu voi olla viisi puukkonilkkiä, mutta lopussa päälle vyöryy aaltoina 20-kalloisia luurankoarmeijoita. Pelaaja ähisee henkihieverissä, kun jousilurkit tykittävät taustalta, miekkailijat torjuvat kilvillään ja papit parantavat kaverinsa. Jurnutus käy työlääksi, sillä taistoissa on rajatusti taktikointia.
Obsidiania on mollattu monesti tekniikan tasosta, kuten saattaa muistaa Fallout: New Vegasista. Pelkäsin samaa taas, sillä arvostelukappale oli karu ennen julkaisupäivitystä. Pc-version ruudunpäivitys nyki mystisesti, ja kuvanlaatu oli karsean sumea. Julkaisupäivitys korjasi molemmat ongelmat kuitenkin tehokkaasti. Grafiikan laatu vaihtelee silti muikean hyvästä hämmästyttävän karuun. Maisemat ovat monesti nättejä, mutta npc-hahmot patsastelevat kömpelösti tavalla, joka tuo mieleen Elder Scrollsit. Jälleen on muistettava, ettei Avowed ole massiivisen budjetin peli, ja siihen nähden se näyttää vallan kelvolliselta.
Avowed on lopulta miellyttävä lisä Obsidianin hyvien roolipelien katalogiin ja Pillars-sarjaan, vaikkei se yllä Deadfiren klassikkotasolle. Se on miellyttävällä tavalla konstailematon vanhanaikainen fantasiamättö, jota kannattelevat persoonallinen tarina, uskottavat haasteet ja luita rytisyttävä miekkailu. Yksipuolisuus ja ajoittain karu ulkoasu voisivat saada sen tuntumaan halvalta, mutta vahvojen ydinalueiden ansiosta peli on vain sympaattinen. Oikeastaan se tuo mieleen Morrowindin ilman avoimen maailman taakkaa, ja pelissä on hyvällä tavalla samanlaista tiiviin tekemisen tunnetta kuin PS3:n ja Xbox 360:n aikakauden AA-seikkailuissa. Avowed todistaa, että Eoralla ja Obsidianilla on edelleen paljon annettavaa roolipelien ystäville.
Janne Pyykkönen
Tilaa Pelaaja-lehden tulevat numerot täältä!
Tutustu Pelaajan arvosteluarkistoon täältä.