Saksa, tuo maailman lahja pikkutarkoista säännöistä ja runsaista makkaroista pitäville, on antanut yleiseen kielivalikoimaamme jos jonkinlaisia hienoja sanoja, jotka ilahduttavat erityisesti englanninkielistä väestöä. Heidän kielestään kun puuttuvat kokonaan pitkät yhdyssanat, jotka pakkaavat tiiviiseen formaattiin paljon informaatiota.
Niinpä esimerkiksi termi ”Schadenfreude” on löytänyt nopeasti itselleen paljon faneja. Jos olisimme englanninkielisiä, sen käännös olisi pitempi, mutta koska olemme suomalaisia, voin sanoa, että se tarkoittaa vahingoniloa.
Vahingonilo taas on hyvin relevantti tunne usein pelimaailman ilmiöitä tarkastellessa. Kukapa ei saisi viihdettä siitä, kun vaikka itseään täynnä oleva pelijulkaisija mainostaa, että John Romero on tekemästä kaikista horojaan historiallisen kalliilla pelillä, joka sitten tekee uudelleen historiaa olemalla yksi huonoimmista peleistä ikinä?
Tämä oli homman nimi myös hieman pienemmällä mittakaavalla, kun hieman turhan paljon simaa nauttinut FMV-peleihin erikoistunut julkaisija mainosti, että jos joku oli kuvitellut, että FMV-pelit ovat huonoja, niin odottakaas, kun testaatte MEIDÄN PELIÄMME! Peliä, johon oli palkattu aikanaan profiiliaan nostanut koomikko ja jonka kehittäminen oli maksanut vaikka miten paljon rahaa!
Kaikki arvaavat tietenkin, mihin tämä pitkä alustus lopulta johtaa: A Fork in the Tale on aivan karmeaa roskaa, joka kyllä viihdyttää, mutta ei ehkä aivan sillä tavalla, kuin kehitystiimi olisi halunnut.
Jos palaisimme ajassa taaksepäin 1990-luvulle, saisimme nauttia meikäläisen mittavasta flanellikokoelmasta, grunge-musiikin noususta ja myös Rob Schneiderin komediasta. 90-luvulla Schneider oli vielä profiiliaan nostava koomikko, joka esiintyi välillä ihan hauskoissa elokuvissa. Nykyään mies on rokotekriitikko, joka puskee ilmoille äärioikeiston salaliittoteorioita päivästä toiseen. Ei enää niin hauskaa.
A Fork in the Tale -pelin kehittänyt AnyRiver Entertainment – jonka yleistä menestystä kuvaa ehkä se, että firmalla ei ole esimerkiksi Wikipedia-sivua – oli niin vakuuttunut Schneiderin lahjoista, että se palkkasi hänet paitsi näyttelemään pelin pääosaa, myös poseeraamaan sen kannessa vähäpukeisten fantasianaisten keskellä.
Okei, jos ihan tarkkoja ollaan, Schneider ei kirjaimellisesti esiinny pelissä. Toisin kuin kansi antaa ymmärtää, häntä ei nähdä pelissä kertaakaan, mutta kuullaan kyllä sitäkin enemmän, sillä hän on pelin varsinaisten kuvausten jälkeen dubannut päähahmon dialogin ja sisäisen monologin.
”Kuvaukset” ovat taas todellakin se oikea termi, sillä A Fork in the Tale on mitä puhtainta FMV-roskaa. Pelaaminen tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että pelaaja katselee videota, jossa duuniinsa kyllästynyt pizzalähetti yrittää mennä pelastamaan kadulla hyökkäyksen kohteeksi joutunutta naista, ja yllättävien käänteiden jälkeen löytää itsensä keskiaikaisesta fantasiamaailmasta. Tämä mielessä täytyy todeta, että A Fork in the Tale yllätti minut melkein positiivisesti, sillä se oikeasti yritti asioita, joihin valtaosa ajan FMV-tuubasta ei uskaltanut koskeakaan. Nämä yritykset eivät toki onnistuneet, mutta hei: kunnianhimosta täytyy antaa pisteitä!
A Fork in the Tale sai hetkeksi kulmakarvani nousemaan, koska se on paljon elokuvamaisempi FMV-peli kuin suurin osa sen kilpailijoista. Yleensä videota katsellaan jossain pienessä ikkunassa – koska suurempiresoluutioinen video veisi liikaa tilaa CD-peliksi – ja sitten klikkaillaan ympärille sijoiteltuja ikoneita kun video pysähtyy odottamaan interaktiota. Mutta ei nyt.
Tällä kertaa kaikki interaktiot on upotettu osaksi itse elokuvaa. Filmi etenee ja sopivissa kohdissa sen päälle paukahtelee loogisesti sijoiteltuja ikoneita, joita täytyy sitten ehtiä klikkaamaan ajoissa. Vähän kuin primitiivinen Quick Time Event, siis! Otetaan esimerkki. Aivan pelin alussa pelaaja löytää itsensä fantasiamaailman rannalta ja joutuu välittömästi hevosmiesten ahdistelemaksi. Alkaa kohtaus, jossa ratsumiehet puskevat päälle ja pelaajan täytyisi reagoida nopeasti väistämällä oikealle tai vasemmalle. Jos arvasi oikein, ratsu menee ohi ja saa yhden pisteen kohti kohtauksen positiivista loppuratkaisua.
Hetkinen, ”arvasi”? Kyllä, pelaaminen todellakin on suurelta osin arvauspeliä, koska usein on täysin mahdotonta sanoa ikonien ja valintojen perusteella, miten kohtaus etenee. Vääristä arvauksista ei heti sakoteta pelin päättymisellä, vaan välillä peli vain etenee uudelle uralle. Jos ei onnistu pakenemaan hevosmiehiltä, päätyy vankityrmään. Mutta jos onnistuu, päätyy myös vankityrmään. Nyt välissä vain on hieman toisenlainen kohtaus. Illuusio toimii mainiosti ensimmäisellä pelikerralla, sillä jouduin itse aloittamaan pelin alusta kaatumisen jälkeen ja seikkailuni tuntui suuntaavan ihan eri suuntaan, kun olin tajunnut rannalla paeta poispäin hevosmiehistä, mutta sitten se tosiaan särkyi, kun tie vei joka tapauksessa samaan selliin.
FMV-pelien perussyntinä myös A Fork in the Talen tuotantoarvot ovat vähintään kyseenalaiset. Peli on selvästi kuvattu jossain Kalifornian rannikolla, joten esimerkiksi se olevinaan keskiaikainen linna on selvästi joku 1800-luvulla rakennettu luostari, joka on nykyään jonkun koti. On hieman koomista katsella, miten jälleen olevinaan keskiaikaisessa linnassa on hyvin modernit ovenkahvat ja lämpöpatterit. Toisaalta, tämä ON fantasiaa, joten kuka minä olen sanomaan, ettei tämä ole historiallisesti uskottavaa?
Pelin näyttelijät ovat myös innokkaita amatöörejä, joiden puvustaminen on hoidettu tyhjentämällä joku paikallinen teatteritarvikeliike. Tarjolla on paljon mustaa silkkiä ja hyvin sekalainen valikoima miekkoja ja kirveitä läpi historian. Ja tietenkin näyttelijänsuoritukset ovat myös kauniisti sanoen lennokkaita. Porukan kunniaksi on sanottava, että kaikki ovat selvästi olleet menossa täysillä mukana, joten räikeää ylinäyttelemistä ei suinkaan ole varottu, vaan kurviin on nojattu täysillä. Lopputulos ei ole millään mittarilla hyvä, mutta tavallaan kylläkin hellyyttävä. Kaikilla on selvästi ollut hauskaa, joten peukkua siitä.
Mutta entä sitten Rob Schneider, pelin kansikuvapoika? Rehellisesti sanoen hän on pelin heikoin lenkki, mutta ei täysin omasta syystään. On selvää, että Schneider ei itse ollut missään lähelläkään pelin kuvauksia, vaan nauhoitti kaiken dialoginsa jälkikäteen. Ihan ymmärrettävää, koska peli on kuvattu hänen perspektiivistään, mutta Schneider tuntuu silti hyvin irralliselta. Varsinaisen dialogin ohella miltei joka kohtauksessa pyörii myös ”heitä letkaus”-nappi, jota painamalla Schneider sitten laukaisee jonkun kyseisestä kohtauksesta vitsiä vääntävän kommentin.
Ihan hauska idea, sillä esimerkiksi kaikkien aikojen suosikkiohjelmani, Mystery Science Theater 3000, on rakennettu käytännössä saman idean varaan: koomikot katsovat huonoja leffoja ja vääntävät niistä vitsiä. Mutta A Fork in the Talen komedia ei ole hauskaa. Kun pahis esittelee suunnitelmiaan ja käskee kätyreitään polttamaan haltioiden ikiaikaisen metsän siviiliuhreista piittaamatta, Schneiderin ”hei, sinä et ole kovin mukava tyyppi” ei tietenkään naurata, mutta en ole varma, voiko sitä edes pitää vitsinä.
Ei siitä mihinkään pääse, A Fork in the Tale on surkea peli. Tämä ei toki ole mitenkään yllättävää: se on 90-luvulla tehty FMV-peli, ne olivat kaikki surkeita pelejä! Useimmat niistä ovat surkeita tylsällä tavalla. Ne näyttävät karuilta, niiden pelaaminen on tympeää, eikä niissä ole mitään muuta kiinnostavaa kuin sen pohtiminen, että jotkut urpot ihan oikeasti ja vakavissaan kuvittelivat, että ne olivat paitsi pelien, myös kaiken visuaalisen median tulevaisuus.
A Fork in the Tale kuitenkin nousee kollegoidensa yläpuolelle – tai perspektiivistä riippuen vajoaa niiden alapuolelle – olemalla surkea, mutta kiinnostavilla tavoilla. Sen kehitystiimi on selvästi yrittänyt nostaa taiteen muotoaan uudelle tasolle ja tulokset ovat viihdyttävän huonoja. Ainakin jonkin aikaa.
Miikka Lehtonen