Silloin 16-bittisten pelikoneiden aikaan sivuttain vierivät mätkintäpelit olivat yksi pelimaailman suurista genreistä. Jokaisella firmalla piti olla se oma nimikkosarjansa hinnalla millä hyvänsä. Tässä kohtaa pitää tarkentaa, että “hinnalla millä hyvänsä” ei suinkaan pätenyt pelien kehitysbudjetteihin, joten tulokset olivat usein niin karmeaa tuubaa, ettei kukaan halunnut pelata niitä edes ilmaiseksi.
Mutt eivät toki aina. Final Fight, Capcomin Dungeons & Dragons -lisenssipelit ja monet muut mätkintäpelit viihdyttivät pelaajia niin pelihalleissa kuin kotisohvillakin. Joskus näitä ilahduttavia yllättäjiä putkahteli markkinoille myös sellaisilta firmoilta, joilta niitä ei olisi ehkä odottanut.
Tämä kaikki oli alustusta sille, että aion nyt esitellä sen oman suosikkini noista lukemattomista muinaisajan mätkintäpeleistä. Pitkän linjan lukijat eivät ehkä ylläty hirveästi kun kuulevat, että sen kehitti legendaarinen Treasure, jonka tuotantoa ovat myös muun muassa Gunstar Heroes, Dynamite Headdy ja Ikaruga. Segan lyhytikäisen Saturn-konsolin parhaimmistoon kuuluva peli on tietenkin Guardian Heroes ja suosittelen sen pelaamista aivan kaikille.
Siltä varalta, että joku ei ole pitkäaikainen lukija ja on nyt hämmentynyt Treasure-maininnasta, avataan hieman taustoja. Treasure on japanilainen kehitystiimi, jonka pelit ovat aina olleet erinomaisen hyvin tehtyjä, mutta lisäksi myös todella mielikuvituksellisia teoksia. Jotenkin firman erikoiset teokset ovat aina iskeneet minuun kympillä, eikä Guardian Heroes tee poikkeusta millään osa-alueella; se on myös erinomaisen hyvin tehty ja riemastuttavan mielikuvituksellinen peli, joka hurmasi minut hetkessä.
Treasuren perustyyliin Guardian Heroes ei ole täysin perinteinen mätkintäpeli, vaan tiimin omien sanojen mukaan yhdistelmä roolipeliä ja mätkintää. Normaalin turpasaunan ohella peli sisältää kepeää hahmonkehitystä, sekä myös vauhdikkaasti rönsyilevän tarinan, joka hyppii paikasta toiseen pelaajan valintojen perusteella.
Voidaan toki väitellä pitkään siitä, lisääkö se lopulta tappelupeliin hirveästi, että vähän väliä vihollisen kellistämistä seuraa “Level Up!”-ilmoitus, tai se, että kenttien välissä saa sijoitella kykypisteitä hahmon ominaisuuksiin epämääräisin seurauksin. Mutta selvästi tällainenkin pikkujuttu tekee ainakin kaltaisilleni tyypeille jotain, koska minun peli-iloani se lisäsi huomattavasti.
Tarjolla on pino erilaisia hahmoja, joiden välillä on myös mukavasti eroa, sillä Guardian Heroes on todellakin lainaillut inspiraatiota roolipeleistä. Siinä missä esimerkiksi soturi erikoistuu enimmäkseen lähitaisteluun, ryhmän maagille se on viimeinen vaihtoehto ja hänellä pelatessa kannattaa painottaa enemmän loitsujen heittelyä. Niin, pelissä tosiaan on pienoinen magiasysteemi, joka käytännössä lähinnä vastaa useimmista muista ajan mätkintäpeleistä löytyviä erikoishyökkäyksiä. Tällä kertaa tosin se on erikoishyökkäysten rinnalla, sillä kaikilla hahmoilla on myös omat erikoisliikkeensä, joita tykitellään menemään Street Fighter -henkisten ohjaimen pyöräytysten avulla.
Tällaiset ideat tuovat peliin mukavasti syvyyttä, ja “syvyys” käsitteenä on myös mainio aasinsilta toiseen pelin erikoisuuteen: liikkumiseen syvyyssuunnassa. Ei, idea sinänsä ei ole ihmeellinen, sillä melkein kaikissa mätkintäpeleissähän sitä harrastetaan. Mutta koska Treasure ei ikinä tyytynyt tavanomaiseen, Guardian Heroesissa sitä ei tehdä vapaasti, vaan hyppimällä syvyyskerrosten välillä kahden napin avulla. Rehellisesti sanoen en aivan ymmärrä, miksi idea on tungettu mukaan peliin.
Pohdin hetken, että kenties kyse oli puhtaasti nappimatematiikasta. Guardian Heroes sisältää niin paljon erilaisia toimintoja, että kenties hyppimiselle ei jäänyt vapaata nappia, vaan se tapahtuu työntämällä ohjainta yläsuuntiin, mutta tämäkään teoria ei kestä vettä, sillä tosiaan kaistojen vaihdolle on omistettu kaksi nappia. Olisi hyvin kiva tietää, miksi tällainen ratkaisu on tehty, sillä se on vaivannut minua nyt jo miltei 30 vuoden ajan.
Kaikkien erikoisten ideoiden summana Guardian Heroes on todella persoonallinen peli. Sellainen, johon osa meistä varmasti rakastuu minun tapaani miltei ensisilmäyksellä, mutta joka yhtäläisesti saa varmasti monet hämmentyneiksi. Tästä pelistä te olette ihan huumassa? Tästä oudosta ja monilla tavoin kankeasta tekeleestä? Kyllä, juuri tästä, ja väittäisin, että vaikka Guardian Heroes ei hurmaisikaan, se ei ainakaan jätä ketään kylmäksi.
Kaiken kruunasi pelin todella hehkeä ulkoasu. Saturn ei ollut kovin pitkäikäinen konsoli, vaan se jäi melko selkeästi PlayStation-logolla varustetun katujyrän alle, pitkälti Segan omien huonojen päätösten takia. Konsolia kehitettiin pitkään todelliseksi 2D-tehomyllyksi, kunnes firman päättäjät aivan liian myöhään tajusivat, että 3D oli kuuma juttu. Konsolin arkkitehtuuria muutettiin turhan myöhään ja tuloksena oli konsoli, jonka 3D-ominaisuudet olivat verrattain vaisut, mutta joka oli kehittäjien kannalta todellinen painajainen.
Jotkut tiimit kuitenkin pääsivät sinuiksi sen erikoisuuksien kanssa ja onnistuivat luomaan 2D-pelejä, jotka näyttivät aikaisikseen uskomattoman hyviltä. Ja Guardian Heroes on tietenkin yksi niistä. Se tihkuu 80-luvun anime-viboja, enkä puhu nyt vain pitkästä ja animoidusta introsta. Käsin piirretyt ja peliin skannatut taustagrafiikat yhdistettynä suuriin, pehmeästi animoituihin ja selkeästi klassisen animen innoittamiin hahmoihin ovat kova yhdistelmä. Niin – ja saman “emme tyytyneet tavanomaiseen”-linjan hengessä pelin soundtrackista vastaavat legendaarisen japanilaisen Yellow Magic Orchestra -syntikkaryhmän jäsenet.
Niin siinä kävi, että muutaman minuutin testailu pelikaupassa riitti vakuuttamaan minut ja ostin kesätyörahoillani paitsi pelin, myös Saturn-konsolin sen pelaamista varten. Vuosia myöhemmin voin todeta, että olisin ehkä voinut käyttää rahani fiksumminkin, sillä Saturn pölyttyi lähinnä hyllyssä pari vuotta ennen kuin vaihdoin sen paikallisessa pelikaupassa PlayStation-peleihin, mutta toisaalta olen fanittanut Guardian Heroesia nyt vajaat 30 vuotta ja palannut sen pariin kerran toisensa jälkeen milloin uusintaversion ja milloin emulaattorien avulla. Olen aika varma siitä, että ne “fiksummat” käyttökohteet rahoille eivät olisi luoneet yhtä pitkäaikaisia muistoja, joten ehkä rahat sittenkin menivät hyvään tarkoitukseen?
Lue myös: Retrostelussa Dungeons & Dragons: Tower of Doom – kun roolipelaajat valtasivat kolikkopelihallin
Lue myös: Terminator: Rampage sai minut kirjaimellisesti melkein oksentamaan
Lue myös: Lukijat ovat puhuneet: Nostalgisin 3D-aikakauden sukupolvi valittiin
Miikka Lehtonen