Ei liene yllätys ainakaan kenellekään 80-luvulla pelaamista harrastaneille, tai retropelejä keräileville, että Nintendon kahdeksanbittiselle pelikoneelle julkaistiin yllin kyllin hämäriä pelejä. Monilla on varmasti muistot siitä, miten joku sukulainen palasi lomamatkalta etelästä ja toi mukanaan pelikasetin, joka sisälsi 150 peliä. Iloa toki ehkä vesitti hieman se, että peleistä noin 149 oli sellaista tuubaa, ettei niitä pelannut ilmaiseksikaan.
Mutta me elimme maassa, jossa Nintendo oli virallisesti juttu. Meidän kaupoissamme myytiin sillä kuuluisalla Nintendon sinetillä varustettuja pelejä, jotka oli kehittänyt joku ihan oikea pelistudio ja julkaissut joku oikea firma.
Toisin oli itänaapurissamme, missä meno oli lähempänä sitä kuuluisaa villiä länttä.
Niin ihmeellistä kuin se ehkä onkin näin globalisaation runtelemassa maailmassa kuulla, Nintendo ei koskaan julkaissut NES-konsoliaan virallisesti Neuvostoliitossa, eikä myöskään sen tuhkasta nousseella Venäjällä. Tämä ei toki tarkoita, etteikö kenelläkään siellä olisi ollut konsolia. Rahalla saa ja korruptio on ollut kriittinen rakennuspylväs itänaapurimme hatarassa perustassa. Mutta vähän vähemmän rikkaiden piti tyytyä kotimaisiin pelikoneisiin.
Täysin alkuperäisten tietokoneiden ohella Neuvostoliitossa ja Venäjällä myytiin myös piraattikonsoleita, jotka olivat jossain halvalla tehtyjä kopioita vaikka nyt Nintendon NES-konsolista. Ajan teknologia oli sen verran yksinkertaista, että tämä oli ihan mahdollista. Ja niinpä NESin sijaan neuvostonuoret pelasivat Dendyllä, joka oli ainakin hyvin lähelle yhteensopiva oikean NESin kanssa.
Lue myös: Alkuperäisen Mikki Hiiren tekijäinoikeus raukesi viime vuonna, tuloksena syntyi kirottu peli
Dendylle julkaistiin tietenkin piraattikopioita oikeista NES-peleistä ja koska Nintendo ei ollut tietenkään valvomassa menoa eikä ketään muutenkaan paljon kiinnostanut välittää jostain länsimaisista tekijänoikeuslakipykälistä, piraattipelivalikoimassa nähtiin kaikenlaista. Osa peleistä oli tietenkin ihan suoria piraattiversioita oikeista NES-peleistä, osa taas puoliammattilaisten kehittämiä pelejä, tai usein hakkeroituja versioita oikeista peleistä. Ja juuri nämä ovat tällä kertaa juttumme aiheena: ne hämärät Super Mario -piraattiversiot, joita neuvostonuoret pelasivat ihan hyvillä mielin.
Tarkasteluun valikoitui tällä kertaa neljä piraatti-Mariota, jotka ovat kaikki väännöksiä joistain muista peleistä. Joku vain heitti pelihahmon tilalle vaikka Super Mario Bros 3:sta pöllityn Mario-spriten, vaihtoi pelin nimen vaikka Armadillon sijaan Super Mario Bros IV:ksi ja ratsasti rupliensa kanssa auringonlaskuun.
Kunnianhimoisemmissa väännöksissä saatettiin jopa tehdä vähän monimutkaisempia hahmovaihdoksia, sillä Grand Dad 7 on väännös Flintstones-pelistä, jossa Retu Kivisen pää on korvattu Marion vastaavalla. Tuloksena on jotain niin karmeaa, että pelille on naurettu jo parin vuosikymmenen ajan. Pelien synnyinmaana ei toki toiminut aina Neuvostoliitto tai Venäjä, vaan piraattikopioita tehtailtiin Japanissa, Kiinassa ja Etelä-Koreassa, mistä ne sitten valuivat milloin mihinkin turistirysän markkinakojuun, sekä tietenkin myös näiden oikeiden julkaisijoiden hyljeksimien maiden pelikauppoihin.
Huvittavasti vaikka Nintendon tekijänoikeuksista ei piitattu tippaakaan, piraattien keskuudessa tuntui olevan jonkinlaista kunniaa. Jos joku toinen oli ehtinyt oman halvan paskeensa kanssa ”julkaisemaan” Super Mario Bros V:n, niin muut piraatit enimmäkseen antoivat pelin olla Super Mario Bros V ja seuraava yrittäjä teki sitten Super Mario Bros VI:n. Tällä rempseällä menolla pelkästään kasibittisen Nintendon Mario-kopiot ehtivät jonnekin 15:n paremmalle puolelle. Kyllä Neuvostoliitossa kaikki oli hyvin! Meidän suomalaisten piti tyytyä kolmeen Super Marioon, siellä niitä oli viisi kertaa enemmän.
Lue myös: Retrostelussa Super Mario Bros. Special – historian karmein Super Mario -peli
Lue myös: Retrostelu: Mega Manin pc-versio on rikos ihmiskuntaa kohtaan
Piraattien kulta-aika loppui globalisaation levitessä, sillä kun rautaesirippu romahti ja Venäjä otti askeleita kohti muuta maailmaa, myös länsimaiset brändit pyrkivät maan markkinoille, jolloin myös venäläispelaajat pääsivät käsiksi virallisiin pelikoneisiin ja pelijulkaisuihin. Tämä ei tietenkään täysin tappanut piratismia tai hakkeroitujen pelien julkaisua, mutta väistämättä vesitti menoa. Nyt kaikki pelaajat tiesivät, että Igorilta ostettu Sonic Mario 78 ei olllut oikea peli, vaan joku halpa roska, johon kukaan imagotietoinen ja pätemään pyrkivä pelaaja ei koskisi pitkällä tikullakaan. Toki samalta tyypiltä ostettu kotipolttoinen Call of Duty 4 oli edelleen ihan kuranttia kamaa.
Niin se maailma muuttuu, mutta kiitos datakeräilijöiden, myös me nykypelaajat pääsemme nauttimaan näistä piraattien ihmeellisistä peliväännöksistä.