90-luku oli villiä aikaa. Kaikki konsolivalmistajat, tai oikeammin Nintendo ja Sega, sillä eihän niitä muita pitkään aikaan ollutkaan, himoitsivat omia maskottejaan. Nintendolla oli tietenkin Super Marionsa, ja Segallakin lopulta Sonic-siilinsä. Kun Sony sitten hyppäsi mukaan konsolimarkkinoille, hekin himoitsivat omaa sympaattista maskottiaan. Siinä missä Sega joutui yrittämään ennen Sonicia useasti, Sonylla tärppäsi miltei ensimmäisellä kerralla, eikä heillä ollut edes asian kanssa paljon tekemistä. Tämä ensimmäinen Sony-maskotti oli tietenkin sekopäinen pussimäyrä, Crash Bandicoot, ja siitä on kiittäminen Naughty Dog -studiota, sekä yhtä eeppistä automatkaa.
Vuonna 1994 tuoreen Naughty Dog -tiimin tyypit saivat Universal Interactive Studiosilta kolmen pelin sopimuksen, tehtyään heihin vaikutuksen 3DO-konsolille julkaistun Way of the Warrior -tappelupelinsä kanssa. Sopimus taskussaan yrityksen perustajat, Andy Gavin ja Jason Rubin, pakkasivat omaisuutensa autoon ja lähtivät ajamaan Yhdysvaltojen halki Bostonista kohti uutta kotiaan, Los Angelesia. Tämän matkan aikana kaksikko lähti pohtimaan tulevaa peliään.
Kaksikko keksi nopeasti, että he haluaisivat tehdä 3D-grafiikalla toteutetun tasohyppelypelin, kuin kolikkopelihalleissa konsanaan. Pelihalli-kokemuksen tuominen kotisohvalle olisi tietenkin mitä mainiointa markkinointia Sonyn tuoreelle PlayStation-pelikonsolille, mikä oli bonusta. Erikoisena ideana kaksikko päätti, että sivuttaisen liikkeen sijaan pelaaja juoksisi koko ajan syvemmälle pelimaailmaan, pelihahmon selkä kameraa kohti. Tästä perspektiivistä ja sen mukanaan tuomista maisemista johtuen peli sai automatkan aikana koodinimen “Sonicin perse -peli”, koska… no tajuatte kyllä.
Gavin ja Rubin ovat myöhemmin väittäneet, että pelimoottori suunniteltiin “jossain Indianan osavaltion tienoilla” ja itse pelisilmukan rakenne ja yksityiskohdat Coloradon kieppeillä. Kun auto sitten lopulta saapui uuden studion parkkipaikalle, Crash Bandicootin suunnitteludokumentti oli legendan mukaan hyvässä kunnossa. Mitä nyt pelihahmon nimi oli tuossa vaiheessa vielä “Willy the Wombat”, koska kukaan ei ollut vielä ehtinyt kysymään taiteilijoilta, mitä mieltä he olivat projektista.
Tuolloin vielä Universalilla työskennellyt, mutta myöhemmin pitkän uran Sonylla tehnyt Mark Cerny oli visiosta vaikuttunut ja Crash Bandicoot -projekti sai vihreän valon.
Se alkuperäinen Crash Bandicoot oli todellakin hyvin erikoinen 3D-tasohyppelypeli, enimmäkseen hyvällä tavalla. Gavinin ja Rubinin idea syvyyssuunnassa tapahtuvasta tasohyppelystä kiinnitti heti pelaavan maailman huomion ja lahjakkaan 3D-taidetiimin suunnittelema pelimaailma ilmeikkäine pelihahmoineen oli älyttömän hyvää mainosta Sonyn tuoreelle konsolille. Muistan elävästi, että innokkaimmat ehtivät jo hehkuttamaan aikanaan, että Crash Bandicoot näytti aivan kuin pelattavalta piirroselokuvalta. Jokainen voi itse oheisten kuvien ja videon avulla päättää, kuinka paljon perää väitteissä oli.
Itse en Crash Bandicootia aikanaan hirveästi jostain syystä pelannut, joten oma ensimmäinen kosketukseni pelisarjaan oli muutaman vuoden takainen PlayStation 4 -uusintajulkaisu. Yllätyin jo silloin siitä, miten brutaalin vaikeaa pelaaminen on. Ne normaalit syvyysjuoksuosiot menevät vielä ihan hyvin, vaikka osumatarkkuus onkin anteeksiantamaton: jos Crash näyttää edes harkitsevan vihollisen hipaisemista, henki lähtee kerrasta, ellei ole onnistunut keräämään yhden osuman kestävää esinettä. Mutta sitten on aika tasohypellä sivuttain, jolloin pääsee huomaamaan, miten kankeat pelin kontrollit ovat. Pienten ja tarkkojen ohjausliikkeiden tekeminen on hyvin haastavaa ja peli vaatii sellaisia sangen usein.
Kehitystiimi on selvästi itsekin tiedostanut pelinsä vaikeustason, sillä lisäelämiä jaellaan hyvin anteliaasti. Normaalisti tämä voisi olla turhauttavan pelikokemuksen resepti, mutta ajoittaisia turhautumisia lukuunottamatta Crash Bandicoot ei lankea ansaan. Kuolemia tulee välillä tiheään, mutta aloituspisteitä on tarjolla riittävän usein, jotta takapakkia ei tule ikinä hirmuisesti. Sekin auttaa, että Crash on animoitu todella hyvin ja veikeästi, joten välillä on hauska vain nähdä, millaisia animaatioita erilaiset kuolintavat tuottavat.
Tämä ei ole sattumaa, sillä pelin graafinen tiimi teki älyttömästi töitä luodakseen pelille sen persoonallisen tyylin. 90-luvun puolivälin mittarilla jopa hämmentävän paljon, sillä tiimi esimerkiksi tiettävästi piti silmiään tihrussa suunnitellessaan pelimaailman valaistusta, jotta he pystyivät varmistamaan, että valaistuksen kontrastit ja esineiden vahvat profiilit ja väritykset olivat jo yksinään selkeitä ja lennosta tulkittavia.
Iästään ja varhaisen 3D-tasohyppelypelin asemastaan huolimatta Crash Bandicoot viihdytti minua edelleen mainiosti, joten ei ole hirveän yllättävää, että aikanaan se sai äärimmäisen positiivisen vastaanoton. Sekä pelaajat että lehdistö ylistivät veikeää tasohyppelypeliä ja sen persoonallista sankaria yltiömäisesti, ja myynnitkin olivat samaa tasoa. Crash Bandicootin PlayStation-versio myi lopulta yli kuusi miljoonaa kappaletta, tehden siitä näin yhden alustan myydyimmistä peleistä.
Kuten näissä tilanteissa joskus käy, pelin kehitystiimi sai tarinoiden mukaan raahata pelinsä kaksin käsin maaliin, emoyhtiön yrittäessä parhaan kykynsä mukaan vesittää koko hommaa. Naughty Dogin kehittäjät eivät suostuneet paljastamaan kaikkia karuja yksityiskohtia, mutta sen he kertoivat, että Universal Interactiven markkinointityypit vastustivat Crash Bandicoot -hahmon nimeä ja suunnittelua viimeiseen asti, koska he olivat vakuuttuneita siitä, että pelin päähenkilö olisi pitänyt mallintaa Crocodile Dundee -leffoista tutun aussinäyttelijä Paul Hoganin kopioksi, jonka nimi olisi ollut “Wizzy the Wombat” tai “Wizzles the Wombat”. Olkaamme kaikki kiitollisia siitä, että joku onnistui raahaamaan nämä tyypit pois paikalta ajoissa.
Lue myös: Ensimmäisen persoonan tasohyppelyä 30 vuoden takaa? Voiko tämä mitenkään olla hyvä peli?
Vahvat myynnit auttoivat tekemään pussimäyrästä myös oman pelisarjansa sankarin, sillä Naughty Dog tuotti pelilleen kaksi jatko-osaa, sekä myös monien arvostaman Crash Team Racing -ajelupelin, jotka niin ikään myivät hyvin. Nykyään Crash Bandicootia voi pelata emulaattorien ohella helposti myös vaikka PlayStation 5:llä tai Xbox Series X:llä, sillä koko trilogia sai HD-uusintakäsittelyn vuonna 2017.
Miikka Lehtonen