Kuka muistaa vielä Segan Mega-CD-konsolin? Tai ehkä “konsoli” on harhaanjohtava termi, koska kyseessä oli MegaDriven alle (tai kylkeen, mallista riippuen) kiinnitettävä lisälaite, joka nimensä mukaisesti lisäsi MegaDriveen mahdollisuuden pelata CD-levyille tallennettuja pelejä.
Moni ehkä muistaa konsolin käsitteenä, mutta veikkaan, että kovinkaan moni ei sitä ikinä itse käyttänyt. Työskentelin itse juuri noihin aikoihin turkulaisessa peliliikkeessä ja vaikka MegaDrive konsolina olikin hyvin suosittu, Mega-CD-lisäosat pölyttyivät enimmäkseen varastossa. Eikä mikään ihme, sillä laitteen pelivalikoima ei ollut edes 90-luvun alkuvuosien silmillä tarkasteltuna kovin kummoinen.
Lue myös: Supermassiven avaruuskauhusta nähtiin aimo annos pelikuvaa
Syyttäjän todistuskappale numero yksi on Sewer Shark, joka on Mega-CD-intoilijoiden mielestä yksi vehkeen parhaista peleistä ja myös se, jota usein tarjotaan ensimmäisenä tsekkaa, jos et usko -pelinä alustasta kiinnostuneille. Kunnon journalistin tavoin tein, kuten käskettiin: en uskonut, joten tsekkasin. Enkä usko vieläkään, koska Sewer Shark on aivan kamala peli. Jos sitä kehtaa edes peliksi kutsua.
Niin uskomatonta kuin se ehkä onkin, Sewer Shark sai alkunsa VHS-pelinä. Kaikki vähän vanhemmat lukijat todennäköisesti kokivat juuri henkisen nilkannyrjähdyksen yrittäessään ymmärtää, mitä tämä käsite edes tarkoittaa. Nuoremmille kerrottakoon, että VHS oli yksi 80-luvun videonauha-standardeista. Videonauhat ovat tunnetusti lineaarinen ja analoginen formaatti, jossa ei voi vain hypätä haluamaansa kohtaan nauhalla, vaan sinne täytyy kelata itse useiden sekuntien ajan.
Lue myös: Star Trek kääntyy kauhupeliksi
En itsekään pysty oikein ymmärtämään, miten VHS:lle tallennettu peli edes käsitteenä toimisi, mutta 80-luvun villeinä ja kokaiinin värittäminä aikoina lelufirmat upottivat miljoonia taaloja VHS-pohjaisen pelikonsolin, Control-Visionin, kehittämiseen. Projekti kuopattiin muutaman varhaisen demon jälkeen, joten oletettavasti idea oli epäyhteensopiva paitsi minun ymmärrykseni, myös todellisuuden kanssa.
Idean puuhamies, Tom Zito, ei antanut tämän hidastaa tahtia. Laitteelle suunnitellut pelit oli kuitenkin jo kuvattu kovalla rahalla, joten johonkin ne täytyi tunkea. Ja mikä olisikaan parempi paikka, kuin Segan tuore Mega-CD? No, esimerkiksi “roskakori”, mutta ei anneta sen hidastaa tahtia.
En käyttänyt äsken verbiä “kuvattu” vahingossa, vaan se on todellakin termi, jota Zito itsekin käytti, ja syystä. Miehen Digital Pictures -yhtiön pelit kun eivät ole niinkään pelejä, vaan parhaimmillaankin interaktiivisia elokuvia. Pelaaja katsoo postimerkin kokoisesta ikkunasta rosoista, nykivää ja miltei väritöntä videota ja vähän väliä tekee sitten pienen valinnan, jonka perusteella näytetään seuraava video. Toistetaan, kunnes peli on läpi, tai kunnes pelaajan kokema ennui on niin voimakas, että tarvitaan interventio.
Sewer Shark on myös kiistatta tämän kyseenalaisen koulukunnan jäsen, sillä sen pelattavuus on äärimmäisen minimaalista, samoin kuin mielestäni sen tarjoaman viihteen määrä. Tiettävästi pelin kuvaukset maksoivat noin kolme miljoonaa taalaa, eli nykyrahassa noin kahdeksan miljoonaa taalaa. Tämä on ihan ymmärrettävää, koska toisin kuin useimmat muut interaktiiviset elokuvat, Sewer Shark ei sijoitu jonkun taloon tai takapihalle, vaan lähitulevaisuuden viemäreihin.
Lue myös: Dead Cells -kehittäjien visio Prince of Persiasta julkaistiin
Jonkinlainen katastrofi on pakottanut ihmiskunnan elelemään maan alla, ja tavara kulkee kaupunkien välillä viemäreissä suhaavien junien kyydissä. Pelaajan tehtävänä on ohjastaa yhtä tällaista junaa äärimmäisen vaarallisella matkalla halki viemäreiden. Kehitystiimin – tai pitäisikö sanoa “kuvausryhmän” – kunniaksi on todettava, että ne kahdeksan miljoonaa taalaa myös näkyvät ruudulla, sillä lavasteita ja pukuja on tehty sellaisen perustason lauantai-iltapäivän TV-sarjan tasolla. Mikä on jälleen enemmän kuin monesta muusta interaktiivisesta elokuvasta voi sanoa.
Toki kokemusta vesittää hieman se, että lopputulos julkaistiin Mega-CD:lle, koska videokuva on niin luokattoman huonolaatuista. Mutta hei, tulipa tehtyä!
Sewer Shark todellakin on vain vaivoin yleensäkään videopeli, koska sen pelattavuus on niin vähäistä. Viemärijuna syöksyy läpi putkiston ja pelaajan vastuulla on ammuskella tunneleissa pesiviä syöpäläisiä, sekä välillä ohjata juna uuteen tunneliin. Tunneleissa on vähän väliä risteyksiä jos johonkin suuntaan, mutta suurin osa reiteistä johtaa törmäykseen umpikujan kanssa. Niinpä pelaajan täytyy kuunnella korvat tarkkana äärimmäisen hiljaiselle volyymille miksattuja navigaattorin ohjeita ja sitten odottaa, että eteen tulee oikeaan suuntaan osoittava risteys. Sitten painetaan nappia ja matka jatkuu.
Eikä se räiskintä ole paljon viihdyttävämpää. Tähtäin liikkuu hitaasti ja kiikkerästi, mutta viholliset ovat usein ruudulla vain sekunnin murto-osan ennen kuin juna on ohittanut ne. Jos ei osaa valmiiksi tähdätä oikeaan paikkaan, ei ole mitään mahdollisuuksia ehtiä ampumaan suurta osaa vihollisista, mikä on pelikokemuksen kannalta hyvin tympeää.
Sewer Shark ei myöskään sisällä useita elämiä tai uusintayrityksiä, vaan jos kerran törmää seinään – tai antaa turhan monen vihollisen jäädä henkiin – peli päättyy ja on aloitettava alusta. Tämä on toki huonoa pelisuunnittelua, mutta ei suinkaan vahinko. Jos osaa pelata, pelin läpäisee muutamassa hetkessä. Näin tiimi onkin hakenut vastinetta rahoille tekemällä pelistä turhauttavan vaikean kokemuksen.
Kuten jotkut ehkä jo päättelivät, Sewer Shark oli minusta karmea peli. Olin aiemmin nähnyt siitä vain kuvia, joten kokemuksen laatu pääsi yllättämään minut miltei puhtaalta pöydältä. Ja voi sitä laatua!
Tästä huolimatta kyseessä todellakin on kiistatta ainakin yksi Mega-CD:n myydyimmistä peleistä. Sewer Shark löysi pelkästään Yhdysvalloissa yli 100 000 pelaajaa ennen kuin Sega heitti sen mukaan jokaisen Mega-CD:n kylkiäiseksi. Tätä vastaan on vaikea väitellä, koska kyse on faktasta. Mutta siitä olenkin sitten vahvasti eri mieltä, että kyseessä olisi yksi Mega-CD:n parhaista peleistä. Tai no, useimmat muut pelaamani Mega-CD-pelit ovat olleet ehkä vielä surkeampia, joten tämä voi myös pitää paikkansa. Snatcher ja Sonic CD ovat kuitenkin aivan eri kategoriassa kuin useimmat muut Mega-CD-julkaisut, joita ei tosiaan voi oikein edes kutsua peleiksi.
Lue myös: Retrostelussa Night Trap – surkea FMV-seikkailu, joka vei koko pelialan jenkkihallituksen hampaisiin
Tämä kaikki mielessä onkin vaikea ymmärtää, mitä hittoa Entertainment Weeklyn toimittajat oikein ajattelivat, kun heidän moponsa karkasi pelin arvostelussa totaalisesti. Lehti hehkutti, että Sewer Shark “on yksi ensimmäisistä peleistä, joissa on ihmisiä tosiaikaisessa videomateriaalissa. Elokuvatason kuvanlaatu, audiofiileille kelpaava ääni ja nopean pehmeät animaatiot tekevät CD-ROM-peleistä pelaamisen tulevaisuuden”.
Pitäkää tämä väite mielessänne ja katsokaa alla olevaa pelivideota.
Miikka Lehtonen