Vaikka aseet ja videopelit ovat olleet hyvin läheisessä yhteistyössä kirjaimellisesti ensimmäisestä videopelistä lähtien, aseiden toteutus peleissä on usein hyvin kaukana totuudesta. Enkä nyt valita siitä, että oikean AR-15-kiväärin luodin ballistiikka on tällainen, kun taas peleissä se on tuollainen. Jokainen oikeilla aseilla ammuskellut tietää, että pelien versio aseiden äänistä ja ampumisen fyysisistä reaktioista ovat hyvin kaukana totuudesta, mikä väistämättä myös syö sitä pelikokemusta.
Kun aseet kuulostavat naurettavan pliisuilta tuhnuilta, on vaikea päästä oikeaan tunnelmaan. Ei ole sattumaa, että esimerkiksi Battlefield-peleissä heitän aivan ensimmäiseksi pelien War Tapes -äänimiksauksen päälle, joka pyrkii muuttamaan aseäänten ja pelin äänten dynamiikkaa paljon realistisemmaksi.
Enkä selvästi ole harmitukseni kanssa yksin, sillä 2000-luvun alkuvuosina muun muassa BurnOut-peleistä tunnettu Criterion Games päätti omistaa kokonaisen peliprojektin ongelman korjaamiselle. Se peli oli tietenkin Black.
Vuonna 2006 julkaistu Black tiesi tasan tarkkaan, millainen peli se oli. Kaikki pelin mainonta keskittyi yhden teeman ympärille: aseporno. Termi ei tietenkään kuvaa sitä, mitä tapahtuu, kun AK-47 ja M4 rakastavat toisiaan tosi paljon ja haluavat todistaa sen kameraryhmän edessä, vaikka tämäkään versio ei ole kaukana totuudesta. Aseporno kun tarkoittaa sitä, että aseiden käpistelystä tehdään miltei pornoa. Annetaan pelaajan oikein fiilistellä lippaisiin menevien luotien, yksityiskohtaisesti mallinnettujen mekanismien ja tietenkin myös realististen efektien parissa.
Lue myös: Highguardin matka tulee päätökseen – palvelimet suljetaan pian
Tämä voi kuulostaa jonkun mielestä typerältä, mutta esimerkiksi maailman suosituimpiin VR-peleihin kuuluva Hot Dogs, Horseshoes and Hand Grenades on keskittynyt yksinomaan realististen aseiden käpistelyn ympärille. Ja hitto, kuka minä olen asiaa tuomitsemaan? Vaikka olenkin tunnetusti kukkia halaileva vasemmistopelle ja pahimman luokan 90. tason Social Justice Gunblade joka kannattaa tiukkaa asekontrollia, pidän aseista ja ampumisesta. Kultainen ampujanmerkki ja useat ratapäivät todistavat tätä. Joten hitto vie, minä olen selvästi asepornoon keskittyneiden pelien kohdeyleisön maalitaulussa.
Tämä mielessä voinkin ikäväkseni kertoa kaikille, että Black on aika karmea peli.
Black on tosiaan paperilla kuin yksi rankka ja karu sotilasräiskintäpeli lukemattomien muiden joukossa, mutta se on kehitystiimin omien väitteiden mukaan keskittynyt siihen, että sen aseet, piru vieköön, kuulostavat, näyttävät ja tuntuvat oikeilta aseilta. Ja okei, tässä on osittain onnistuttu: Black antaa pelaajan todellakin hekumoida aseiden parissa ja esittelee ladattaessa niitä oikein boke-sumennusefektin kera. Ja kieltämättä aseet myös kuulostavat paljon paremmilta kuin monissa muissa räiskintäpeleissä, vaikka edes Black ei onnistu saamaan aseääniinsä sitä oikeaa dynamiikkaa, joka niissä kuuluu oikeasti ammuskellessa. Mutta se on tiettävästi hyvin hankalaa ja ihan suuren budjetin Hollywood-leffatkin vetävät homman usein vihkoon, joten ei olla liian ankaria.
Sen sijaan ankaruudelle onkin paljon sijaa… no, kaikkialla muualla. Blackin pelaaminen kun on aivan karmeaa puuhaa. Aloitetaan vaikka kontrolleista, jotka ovat hirveät. Vaikka esimerkiksi Halo ja GoldenEye olivat jo vuoteen 2006 mennessä näyttäneet, miten hyviä konsoli-FPS:iä tehdään, Criterion lähti keksimään pyörää uudelleen. Tuloksena ovat kankeat kontrollit ja yksi historian huonoimmista tähtäystuntumista. Jotenkin ohjaimen ns. kuollut alue ja kiihtyvyyskäyrä ovat menneet täysin penkin alle, joten tarkka tähtääminen on miltei mahdotonta.
Sitä kuitenkin tarvittaisiin, koska realismia jahdatessaan kehitystiimi on tehnyt miltei kaikista aseista todella ikäviä pelivälineitä. Aivan pelin alun jälkeen vihollisilla on sen verran panssarointia, että vaihtoehtoina on joko ampua kaikkia päähän tai tyhjentää jokaiseen Iivanaan lippaallinen ammuksia. Ensimmäinen vaihtoehto on hyvin hankala, toinen taas niin aikaavievä, että Iivanan kaverit ovat sen aikana ampuneet pelaajan hengiltä viisi kertaa.
Lue myös: Suloinen pomeranian ja ”vihainen lintu” – tällaisia ovat suosikkipelisarjan uudet aloitus-Pokémonit
Todella hienona ideana kehitystiimi on myös tunkenut pelin täyteen kirjaimellisesti tyhjästä ilmestyviä vihollisia, jotka ovat kaikki Simo Häyhän tasoisia tarkka-ampujia. Eräässä kohtauksessa pitäisi ylittää pitkä silta, mikä oli lopulta niin karmeaa puuhaa, että koko pelisessioni päättyi siihen. Vihollisia paukahtelee esiin tyhjistä loputtomasti, ja koska kyseessä on ”hiiviskelytehtävä”, peli pihtaa parannusesineitä kuin ne olisivat jäävettä Saharassa. Jokainen tyhjästä ilmestyvä vihollinen ehtii ampua pelaajaa ohimoon ainakin pari kertaa ennen kuin ne saa jyvälle, joten edessä on synkeä kuolemanmarssi. Tai no, ei niin synkeä eikä niin pitkä, koska vihollisia paukahtelee tyhjästä myös selän taakse, jolloin henki lähtee hyvin nopeasti.
On selvää, että Criterion teki Blackin kanssa melkoisen virheen. Joku selvästi kuvitteli, että asepornon huutaminen tornin huipulta olisi niin kova juttu, että se paikkaisi pelin kaikki muut ongelma-alueet. Tai ehkä tiimi vain kuvitteli, että nyt tehty peli oli oikeasti todella laadukas ja viihdyttävä räiskintäpeli? Vaikea sanoa, koska en sattunut olemaan kärpäsenä nurkassa.
Eikä kyseessä ole myöskään se klassinen ajan kuluminen. Että viimeisten 20 vuoden aikana räiskintäpelit ovat vain muuttuneet niin paljon paremmiksi, että Black vaikuttaa nyt huonolta, vaikka ilmestyessään oli vielä hyvä. Ei ollut. Pelasin peliä myös silloin ja muistan jaksaneeni pelata sitä aika tarkkaan yhtä paljon kuin nytkin. Surkea ohjaustuntuma ja loputtomiin syntyvät viholliset yhdistettynä olevinaan realistiseen peliin olivat liian kehno yhdistelmä.
Pelikokemuksena Black ei tarjoakaan oikein mitään kokemisen arvoista, mutta kieltämättä se on ihan hauska historiallinen reliikki, hieman samalla tavalla kuin vaikka elokuvamaailman HEAT. Michael Mannin rikosfilmi on toki erinomainen elokuva, jota voisi kirjaimellisesti käyttää esimerkkinä useilla elokuvantekoon liittyvillä kursseilla, siinä missä Black on kehno räiskintäpeli. Mutta Blackissa on sitä samaa asennetta ja yritystä kuin HEATin kuuluisassa pankkiryöstökohtauksessa. Kehitystiimi on selvästi hakenut samaa realismin tuntua ja dynamiikkaa, ja vaikka operaatio onnistuikin vain kohtalaisesti tai jopa kehnosti, yrityksestä pitää antaa pisteitä.
Miikka Lehtonen