K-18
Tekijä: Insomniac Games
Kustantaja: Sony
Versiot: PlayStation 3
Moninpeli: kyllä
Samalla koneella: 2
Verkossa: 2–12
Resistance-pelisarja on ollut lupauksia herättävä, mutta toistaiseksi potentiaalinsa hukannut tapaus. Resistance 2 oli megalomaaninen räiskintäpeli, jossa oli sekavan kampanjan ohella 64 pelaajan moninpeli ja kahdeksan pelaajan yhteispeli. Peli kärsi hiomattomuudesta ja leväperäisyydestä – kaikkea haluttiin, mutta juuri mitään ei tehty erityisen hyvin.
Sarjan kolmatta peliä on tehty lähes kolme vuotta, ja skaalaa on pienennetty tarkoituksena toteuttaa tiiviimpi ja hiotumpi peli. Tarjontaa on silti paljon. Kampanjan voi pelata läpi jaetulla ruudulla tai verkossa kaverin kanssa. Moninpeli tarjoaa runsaasti erityyppisiä matseja tällä kertaa 16 pelaajan kesken.
Toimivaa, mutta yllätyksetöntä
On hieman tylyä sanoa se, mutta tuntuu siltä, että Insomniac Games näyttää olevan ns. AAA-luokan studio, mutta sen pelit eivät ainakaan fps-lajityypissä ole edellä mainittua luokkaa. Katsellessani Resistance 3:n lopputekstejä ihmettelin, että oliko se taas siinä. Kenties pitkä kehitysaika ja tietynlainen paineen puute on vaikuttanut siihen, ettei lopputulos ole niin tiukka kuin mitä pitäisi. Tosin kun kilpailu on niin kovaa, luulisi sen motivoivan.
Tarina keskittyy pitkälti yhteen mieheen, Joe Capelliin, joka Resistance 2:n lopussa joutui tappamaan edellisen kahden pelin sankarin, chimera-muukalaisten viruksen valtaan joutuneen Nathan Halen. Chimera-muukalaiset ovat vallanneet lähes koko maapallon, mutta jäljellä olevat ihmiset ovat sentään suojassa virukselta Halen ansiosta. Eläminen on kuitenkin synkkää kituuttamista, ja vastarinnan sijaan ihmiskunnan rippeet piileskelevät ja toivovat parasta.
Capelli kohtaa chimeroita tutkineen tohtori Malikovin, joka on kyennyt luomaan viruksen vasta-aineen mutatoituneen Halen verestä. Malikov uskoo, ettei ihmiskunta antiviruksesta huolimatta selviä kovinkaan kauaa, sillä chimeroiden toimesta ilma kylmenee jatkuvasti. Tästä syystä Capellin matka vie Yhdysvaltojen halki New Yorkiin, jossa chimeroilla on jotakin työn alla…
Matkan varrella kohdataan chimeroiden ohella muita henkiin jääneitä yhdyskuntia ja nähdään, kuinka karua elämä onkaan. Idea on hyvä, mutta siinä missä pelin trailerit ja oheismateriaali rakentavat taitavasti kuvaa yhden miehen matkasta halki Yhdysvaltojen, niin pelissä fiilistä ei oikein synny. Vastaantulevat hahmot ovat kovin kliseisiä, ja yllätykset puuttuvat. Yksikin toimintaosuus käydään liikkuvassa junassa, mutta tämä oli paljon hienompaa Uncharted 2:ssa ja Bulletstormissa. Resistancesta haluttiin jotain suurempaa, mutta lopputulos ei siihen yllä.
Perusasiat kohdallaan
Monet asiat kuitenkin toimivvat. Kekseliäiden aseiden luominen ei koskaan ole ollut Insomniacille ongelma, mutta aiemmin sarjan aseet tuntuivat munattomilta – eivät enää. Nyt aseissa on potkua, ja chimeroiden niittaaminen aseella kuin aseella tuntuu hyvältä. Jokaista asetta voi myös kehittää yksinkertaisesti tappamalla sillä tarpeeksi. Jokaisella aseella on kolme kehitystasoa.
Esimerkiksi sarjan perusaseisiin lukeutuvan Bullseyen, jonka luodit hakeutuvat aina merkittyyn viholliseen, voi päivittää ampumaan kolmeen eri kohteeseen, vaikka merkattuna onkin vain yksi. Rossmore-haulikossa on kunnolla potkua, etenkin kun se päivittyy ampumaan viholliset sytyttäviä hauleja.
Asevalikoima on Insomnicin tyyliin nähden varsin hillitty, mutta sitäkin parempi. Oikeastaan ainoat villimmät aseet ovat myrkkyä ampuva härveli, joka saa viholliset hyökkäämään toistensa kimppuun, sekä Atomizer, jonka luomat energiapyörteet kieputtavat vihollisia. Nämä kaksi asetta eroavat muusta linjasta, joka suosii enemmän tappavuutta kuin kikkailua.
Parhaimmillaan Resistancen taistoissa on Halon kaltaista eeppisyyttä, kun taistelukenttä on laaja ja asevalikoima suo monenlaisia mahdollisuuksia. Siksi onkin harmi, että mitä lähemmäksi New Yorkia päästään, sitä enemmän taistelut muuttuvat kaavamaisemmiksi aalto toisensa jälkeen -vyörytyksiksi.
Matkan varrella on kuitenkin muutamia hyvin orkestroituja kohtauksia, kuten kaivostunnelien pimeydessä käytävä lyhyt, mutta tunnelmallinen osio. Tahti muuttuu täysin yhdessä kappaleessa Capellin kohdatessa jotakin, mitä hän ei olisi odottanut. Jos tämän episodin kaltaista meininkiä olisi uskallettu tehdä enemmän, se olisi ollut hienoa. Nyt yllätyksettömyys vaivaa, joskin taistelut ovat aina sopivan pituisia, eivätkä siten puuduta liikaa. Ajoneuvokohtaukset tai raiteilla kulkevat räiskintäkohtaukset on viisaasti jätetty pois.
Sota jatkuu verkossa
Moninpeliottelut pelataan 16 pelaajan voimin tiiviillä kentillä ilman ajoneuvoja. Mielestäni paluu maan pinnalle Resistance 2:n 64 pelaajan ja 8 pelaajan yhteistyöpelitiloista on ollut oikea ratkaisu. Nyt moninpeli tuntuu hyvin hiotulta, ja tuntuma on todella hyvä. Moninpeli päihittää helposti Medal of Honorin ja Homefrontin ennakkoon hehkutetut vastaavat pelitilat.
Moninpelissä on mukana tuttu kokemuspisteiden kerääminen ja uusien ominaisuuksien ostelu sekä niiden edistäminen. Tapposarjoista saatavat palkinnot ovat hillittyjä ja suunniteltu tukemaan hyökkäävää pelityyliä kämppäämisen sijaan. Kolmesta taposta saa suojakentän eteensä ja kuudesta Auger-aseen, jolla voi ampua seinien läpi. Moninpelissä on selvästi osattu tehdä järkeviä valintoja ja keskittyä tekemään siitä hyvin tiivis ja toimiva kokonaisuus sen sijaan, että olisi tehty 64 pelaajan sekamelskaa. Joillekin vähempi pelaajamäärä on varmasti pettymys, mutta uskoisin että laadun kannalta Insomniac on tehnyt oikean ratkaisun.
Hengetön
Mekaanisesti peli toimii enemmän kuin hyvin. Pidempi kehitysaika näky erinomaisessa pelitasapainossa, eikä Resistance 2:n kaltaisia vaikeustasopiikkejä ole. Pomotaistotkin pysyvät järkevissä mittasuhteissa ja ovat sujuvia. Pelin tekniikka ja visuaalinen toteutus kalpenevat kuitenkin lajityypin huippujen seurassa. Esimerkiksi Killlzonen pelihahmot eivät tarvitse hyvää kasvoanimaatiota, koska Rico ja kumppanit vain murahtelevat kamalaa dialogia, mutta Resistancessa ongelmana on se, että draama kaatuu keskinkertaiseen kasvoanimaatioon. Digitaalisten näyttelijöiden suoritukset eivät kanna pelin haluamalla tavalla. Capelliin saati muihin hahmoihin ei kiinny tarpeeksi. Tosin pelin viimeiset pari tuntia ovat silkkaa sotaa ilman tietoakaan dramatiikasta.
Jos Resistance-sarja on iskenyt, niin kolmas osa palvelee varmasti enemmän kuin hyvin. Viihdyin pelin parissa, mutta kampanjan yllätyksettömyys, mieleenpainuvien kohtausten puuttuminen ja keskinkertainen tekninen toteutus ovat pettymyksiä. Fps-peleissä rima on tunnetusti korkealla, joten parempaan olisi pitänyt pystyä – sama virsi kuin sarjan aiemmissa osissa.