Lentosimulaattoristeilla on taas toivoa
IL-2 Sturmovik -pelisarja tarina on samalla kokonaisen peligenren historia ytimilleen tiivistettynä. Se on täynnä niin hienoja hetkiä kuin tragediaakin, suuren pelaajayhteisön yhteen hiileen puhaltamista ja onnettomia ratkaisuja. Juuri nyt suurin kysymys tämä: nouseeko IL-2 takaisin siivilleen?
Kerran muinoin lentosimulaattorit olivat suuren yleisön pelejä. Liika nippelinäplääminen ei ollut pilannut genreä, vaan lentoelämyksistä nauttivat ihan peruspelaajatkin. 90-luvulla kaikki meni pilalle, kunnes ensimmäinen IL-2-simu saapui vuonna 2001 aloittaen kertalaakista kokonaisen peligenren kukoistuskauden. Se huipentui Suomenkin rintaman ilmataisteluja kuvanneessa Forgotten Battles -lisärissä ja ultimaattisessa 1946-kokoelmassa.
Sitten IL-2: Cliffs of Dover meni ihan pieleen ja simulentäjät kaikkosivat pettyneinä. Pari vuotta sitten 1C päättikin pistää hynttyyt yhteen jenkkiläisen 777 Studiosin kanssa, joka sai tärkeän tehtävän: tehkää lentosimulaattori, joka pelastaa simugenren ja on IL-2:n nimen arvoinen.
Tehtävä on nyttemmin suoritettu onnistuneesti, mutta muutamin erikoisin ratkaisuin. Eräs simun lähtökohdista oli tehdä lentämisestä nautinnollista ja elämyksellistä myös ihan uusille piloteille. Muutama tätä tavoittelevista ratkaisuista saattaa aiheuttaa herne syvällä -vastareaktioita.
1C on tulkinnut aivan oikein simumaailman perusongelmaa. Lentämisen ilo ja fiilistely ovat jääneet sivuseikoiksi, kun pelit keskittyvät tekniikkaan ja nippeleihin. Tavalliset pelaajat ja sunnuntailentäjät unohdettiin täysin.
Millä tavoin lentämistä sitten selkeytetään ja avataan? Muun muassa lisäämällä apupyöriä ja pelillisiä piirteitä. Lentokoneiden järjestelmissä on lähtökohtaisesti runsaasti automatiikkaa, joka keventää ohjaamotyöskentelyn taakkaa ja antaa enemmän aikaa varsinaiselle lentämiselle. Tosilentäjä voi toki mennä hardcoren suuntaan ja säätää käsipelinä kierroksia, ahtimia ja muuta tekniikkaa.
Simuilun pelillistäminen sen sijaan vähän yskittää. Aivan alussa koneissa on vain yksi suojamaalaus ja perusaseet. Onnistuneiden tehtävien myötä ohjaaja kerää kokemusta ja avaa eri koneisiin uusia maalipintoja, aseita ja asevaihtoehtoja. Tämä voi tuntua alussa jopa raivostuttavalta. Eihän näin ole simuissa koskaan tehty!
Käytännössä uusien juttujen avaaminen ei tunnu mitenkään pahalta. Välinevalikoima avautuu nopeasti ja antaa tietynlaista motivaatiota kullakin koneella lentämiseen. Se, ettei näin ole ikinä ennen tehty, ei ole peruste dissailuun, sillä jos lentäminen vain ylipäätään maittaa, niin avattavaa ropisee nopeasti.
Entä maistuuko se lentäminen? Hyvin maistuu, kiitos kysymästä. Uusi pelimoottori ja fysiikkamallinnus toimivat herkullisesti, vaikka lentomalleista onkin löytynyt jokunen bugi. Lentäminen Stalingradin taistelun taivaalla on silti virtuaalilentämistä parhaimmillaan. Sotataivas on myös riittävän dynaaminen ja yllättävä niin, ettei yksikään tehtävä tunnu purkitetulta. Taivaalla tuntee olevansa pieni osa suurta kahinaa, kuin aseistettu enkeli.
Stalingrad on simulaattorina huippuluokkaa sekä tuntumaltaan että tekniikaltaan. Se tarjoilee lentäjille DCS-sarjan rinnalla tämän päivän uskottavinta digitaalista lentämistä, mutta DCS:ään nähden verrattomasti käyttäjäystävällisempänä ja pelattavampana. Sen lentoelämykseen kannattaakin tarttua kaksin käsin, sillä yhtä hyvää uutta sotalentosimulaattoria emme ole nähneet vuosikymmeneen. Stalingrad on paitsi hyvä peli, myös hieno fiilistelysimu, jollaista meille ei ole tarjottu pitkään aikaan.