Ei tarpeeksi päätöntä menoa
Headlander on eräs erikoisimmista peli-ideoista miesmuistiin. Tulevaisuudessa koko ihmiskunta on jättänyt lihalliset ruumiinsa taakseen ja siirtynyt elämään suuressa verkossa. Sieltä heidän tietoisuutensa voidaan siirtää robottikehoihin, joiden avulla kuka tahansa voi olla mitä tahansa – kuka tahansa muu paitsi pelaaja. Hän on nimittäin universumin viimeinen lihallinen ihminen, mutta hänellä on yksi pieni ongelma: hän on pelkkä irtopää avaruuspuvun kypärässä. Onneksi kypärällä voi telakoitua muilta siepattuihin ruumiisiin, joten ei kun selvittämään, mitä ihmettä avaruudessa oikein tapahtuu.
Lennokkaista lähtökohdista ponnistaa niin sanottu metroidvania-peli eli sivuttain vierivä toimintaseikkailu, jossa kantavana teemana on, että suuria osia pelialueesta on lukittu aluksi ohittamattomien esteiden taakse. Tarinaa eteenpäin pelaamalla saa avattua uusia kykyjä, jotka pikku hiljaa avaavat uusia osia maailmasta ja kuljettavat peliä eteenpäin.
Headlanderissa uudet kyvyt hankitaan pääasiassa sieppaamalla niihin pystyvä ruumis. Pelaajalla on kyky nykäistä päät irti vastaantulijoilta ja ottaa kehoja omaan hallintaansa. Näin voi olla esimerkiksi karttarobotti, pikkuruinen imurirobotti tai yksi lukuisista erivärisistä taisteluroboteista, jotka partioivat pelialueena toimivalla valtavalla avaruusasemalla.
Kun idea on näinkin vauhdikas, on aika harmi, että Headlanderin kehitystiimillä ei ole riittänyt aikaa, resursseja tai kykyjä ottaa ideasta kaikkea irti. Pelaaminen toistaa usein samaa kaavaa: ravataan pientä aluetta edestakaisin kuljetellen uusia kehoja eriväristen ovien luokse. Samalla ratkotaan jotain suurempaa pulmaa, jotta tie seuraavalle alueelle aukeaisi.
Tarjolla on myös runsaasti taistelua, sillä suuri osa siepattavista ruumiista pystyy ammuskelemaan. Sen enempää pelaajan irtoruumiit kuin vihollisetkaan eivät kestä paljon osumia, joten varsinkin pelin alussa ruumista joutuu vaihtamaan tiheään. Kehon menettäminen ei päätä peliä, sillä henki lähtee vasta, jos irrallaan lentelevä irtopää ammutaan täyteen reikiä. Pääkään ei kestä paljon osumia, ja kun taistelut ovat hyvin kaoottista menoa, henki lähtee välillä epäreilulta tuntuvista syistä.
Pelin edetessä saa kuljettua kykypuuta pitkin ja näin paranneltua sekä pään että sen asuttamien ruumiiden kestävyyttä, ja kun on saanut päätään hieman kehitettyä, taistelu muuttuu paremmaksi. Ei tosin välttämättä kehittäjien tarkoittamalla tavalla, sillä itse huomasin, että pomotaisteluita lukuun ottamatta tehokkainta on lennellä turbo pohjassa viholliselta toiselle ja lamauttaa ne repimällä päät irti.
Headlanderin selvästi paras osa-alue on sen audiovisuaalinen puoli, sillä peli näyttää ja kuulostaa 70-luvun tieteiselokuvalta. Tiukka syntikkapoppi soi, ja grafiikka on usein täynnä psykedeelistä väritykitystä ja reippaita videoefektejä, jotka tuovat tarkoituksella mieleen vanhat videokasetit. Pelistä löytyy myös reippaasti huumoria, joskaan ei mitään varsinaisen ratkiriemukasta kamaa.
Näin muodostuu peli, joka ei oikein miltään osin nouse aivan sille tasolle, jonka näin hyvä idea olisi ansainnut. Minulta meni tarinan läpipeluuseen reilut neljä tuntia, ja vaikka sen jälkeen löydettäviä salaisuuksia olisi vielä riittänyt, intoa palata pelin pariin ei niinkään. Odottakaa ehkä alennusmyyntejä.