Vuoden synkin juhla
Arkkipiru Diablon pimeitä voimia ei käy epäileminen. Vanhan sarvijaakon musta varjo häälyy toimintaroolipelien yllä edelleen niin vahvasti, että aina uuden pelin ilmestyessä kuuluu kultistien hoilaus: ”Onko se yhtä hyvä kuin Diablo II”? Mättämiseen ja kaman haalimiseen pohjaavia pelejä on aimo liuta, mutta aina on pakko vastata: ei. Diablo III on liian värikäs. Torchlight on liian hilpeä. Path of Exilessa on liikaa nippelisäätöä. Mutta nyt nousee mustaa mustempi aurinko.
Jos pelin nimessä on ”grim”, on toiminnan parempi olla pimeämpää kuin sähkökatko Dimmun keikalla. Crate Entertainment, jonka monet työntekijät tunnetaan ”Kreikka-Diablon” eli Titan Questin tekijöinä, on sen sisäistänyt. Otetaan viktoriaanista rappiota, Cthulhu-lonkeroita manaavia kultisteja, ripaus steampunkia ja Warhammeria, sekoitetaan ja lisätään Manaajaa. Pelaaja on entinen riivattu, joka heräilee Devil’s Crossingin (tietenkin) kylässä ja päättää terapiana teurastaa pahuuden voimien kaikki maanpäälliset edustajat. Ankeilu on niin vahvaa kaikissa tehtävissä, että puolivälin jälkeen tehtäväkuvauksia ei edes jaksa lukea. Joku perkele siellä taas kiusaa maajussia, jonka vaimo kuoli ruttoon ja jonka koiran söi spitaalinen ihmissusi. Puukko kouraan ja lihoiksi kaikki.
Grim Dawnin todellinen voima on oman turbotappajan kehittämisessä. Pelissä on kuusi hahmoluokkaa, joista ensimmäinen valitaan kakkostasolla ja toinen kympillä. Sitten soppaan lisätään Constellation-systeemi, jossa kerätään pisteitä kentistä löytyviltä alttareilta. Erilaisista tähtikuvioista avataan bonuksia ja jopa lisävoimia, joita voi pistää toisten voimien ”sisään”. Vaihtelua tuo sekin, että tavallisten fantsuaseiden lisäksi käytössä on alkukantaisia tuliaseita, ja pyromaanijumalaa palvova hahmoluokka hallitsee molotovien, kranaattien ja miinojen käytön.
Hilpeä hahmonrakennus avautuu parhaiten esimerkillä. Hahmoni on samalla šamaani ja okkultisti, joka erikoistuu myrkkyvaurioon ja kutsuttujen lemmikkien käyttöön. Päähyökkäykseni on happoa ja myrkkyä purskauttava okkultistinen silmämunakranaatti, joten olen panostanut varusteissa myrkkybonuksiin. Haluan saada kuitenkin šamaanikyvyistä napsitulle puuhirviölle lisää hyökkäystehoa, joten etsin tähtikuvioiden joukosta myrkkyhyökkäyksiin erikoistuneen kuvion. Sen loppupiste antaa hahmon ympärillä pyörivän myrkyllisen palleron, jonka voisin käynnistää šamaanin lähitaisteluiskuilla. Isken sen kuitenkin lemmikille, jolloin aiemmin lihaseinästä käynyt hirviöapuri muuttuu vihollisten keskelle syöksyessään myrkkyä suihkivaksi bioaseeksi. Ja tätä voisi harrastaa loputtomasti!
Ongelma tällaisessa on tietysti se, että peliä saa veivata järkyttävät määrät, ennen kuin oma hahmo alkaa edes muistuttaa sitä unelmien ja suunnitelmien sankaria. Pari läpipeluukertaa ei edes riitä, mutta sitähän Diablo aina oli. Ylimmällä Elite-tasolla saa tehdä töitä edes pysyäkseen hengissä, joten pelikerrat eivät sentään muistuta toisiaan. Tavaran keräily on näissä peleissä aina tärkeä osa, ja se puoli on hoidettu ammattimaisella varmuudella. Tavaravalikoimaa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta parhaat kamat on säästetty tiukasti kovimman vaikeustason hahmoille. Vaihtoehdoksi on saatu mukaan jopa vanha kunnon Hardcore-taso eli kerrasta pysyvästi kuolevat hahmot.
Taiteen puolesta Grim Dawn saa myös Diablo II -papukaijamerkin. Synkeät rauniot ja paletin likaiset maavärit korostavat rappiota ja kuolemaa niin kuin pitää. Olisipa sama taideinspis riittänyt pomovihollisiin. Kaikki muistavat Durielin ja Butcherin, mutta Grim Dawnissa aivan viimeisintä lonkeromöykkyä lukuun ottamatta ei usein edes tajua taistelevansa pomon kanssa. Ne voivat olla nimittäin esimerkiksi hattupäisiä noidanmetsästäjiä tai tavanomaisia luurankoja. Onneksi jopa normivihollisten tappamisessa on visuaalista ytyä. Raadot lotkahtelevat ilman halki fysiikkamallinnuksen ansiosta kuin verisemmässä Asterixissa. Syytä onkin, sillä osa kentistä ja alueista on venytetty aivan liian pitkiksi ja laveiksi.
Myönnetään, ehkä Diablo II:een jumiutuminen ei ole tervein tapa suhtautua toimintaroolipelien paljouteen, mutta minkäs teet. Tavaroiden keräilyn, synkistelyn ja alkukantaisen riehumisen yhdistelmässä oli aikoinaan jotain maagista, ja Grim Dawn on ainoa peli vuosikausiin, joka pääsee edes lähelle sitä kokemusta. Hintana on kuitenkin se, että peli tuntuu välillä vain vanhan toistolta. Paholainen on silti manattu onnistuneesti.