Paperipaholainen
Aihepiiriin sopivasti kaikki näyttää paperista kyhätyltä. Jopa hirviöt näyttävät hyvin monimutkaisilta paperitaitoksilta, vieläpä erinomaisen luovilta sellaisilta. Tuloksena on uniikki ja näyttävä ilme.
Book of Demonsin kehittäjät kuvailivat peliään lehdistölle lähettämissään tiedotteissa ”korteilla pelattavaksi Diabloksi”. Idea kuulosti paperilla kiehtovan hullulta, ja kieltämättä vertaus kyllä pitää paikkansa. Se ei kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä Book of Demonsilla on oikeasti paljon enemmän annettavaa kuin mainoslauseen perusteella voisi kuvitella.
Blizzardin legendaarinen toimintanaksuttelu on selvästi toiminut pelin esikuvana. Pelaaja valitsee yhden kolmesta hahmoluokasta – soturi, varas tai maagi – ja laskeutuu sitten syrjäisen kylän kirkon alla sijaitsevaan luolastoon taistelemaan Helvetin legioonia vastaan.
Luolaston vilistessä ohi silmien vastaan tulee tuhansia hirviöitä, ja pelaaja haalii plakkariinsa hirmuisesti saalista, mittelee kovien erikoishirviöiden kanssa ja välillä tappaa myös pomohirviöitä. Näidenkään vaikutteita ei ole peitelty tippaakaan. Kun vastaan tulee tuoreesta lihasta puhuva sarvipäinen demoni, joka heiluttaa valtavaa lihakirvestä, kaikki Diablo-fanit kyllä tietävät, mistä on kyse.
Yhtäläisyydet ovat Book of Demonsille hyödyksi paristakin syystä. Ensinnäkin viittaukset Diabloon on tehty pilke silmäkulmassa. Suunnitteludokumenttia tehtäessä copypaste on ehkä laulanut urakalla, mutta tekijät tiedostavat sen ja osaavat välillä oikoa ärsyttävimpiä solmukohtia, heitellä mukaan omia mausteitaan ja myös naureskella Diablon ja genren kliseille. Näin tuloksena on viihdyttävä ja hurmaava toimintanaksuttelu, jonka parissa vierähtää helposti ilta jos toinenkin.
Siinä missä suuret kuviot ja perusteet ovat Diabloa, Book of Demonsin pelattavuus on aivan jotain muuta. Pelaaja ei ensinnäkään liiku vapaasti luolastoissa, vaan jokainen sen kerros on kuin kiskoilla kulkeva huviajelu läpi Helvetin. Kiinteillä poluilla liikutaan vain eteen- tai taaksepäin. Ainostaan risteyksissä saa tehdä valintoja suuntansa suhteen.
Ratkaisu on erikoinen ja myös hieman ongelmallinen. Vihollisten innokkaasti sylkemien ammusten väistely on hyvin hankalaa, kun ei voi lainkaan liikkua sivuille. Niinpä omissa kolisee ärsyttävän tiheästi. Toisaalta ratkaisu on myös aika välttämätön, sillä Book of Demons on äärimmäisen hektinen peli, eikä ainakaan minulta olisi riittänyt enää hoksottimia vapaan liikkumisen käsittelyyn.
Vihollisia on suuri valikoima, joskin suuri osa niistä on samojen perustyyppien versioita pienillä eroilla. Aivan alun jälkeen kaikki vihut vaativat omat toimenpiteensä kuollakseen. Jotkut voivat olla vaikkapa suojakilvillä varustettuja, jolloin ne eivät ota lainkaan vahinkoa, ennen kuin pelaaja nakuttelee hiirellään kilvet rikki. Loitsuja heittävien vihollisten yritykset voi vesittää klikkaamalla niiden pään yläpuolelle ilmestyviä loitsukuvakkeita. Samaan aikaan muut vihut hyppivät tai syöksyvät iholle, ja luolasto on täynnä ammuksia kuin luotihelvettiräiskintä konsanaan.
Hektisyys on pelin eduksi, sillä pelaaminen ei ainakaan käy missään vaiheessa tylsäksi. Joskus homma menee överiksi, sillä vähänkään kovemmat viholliset yhdistelevät erikoiskykyjään ja puskevat päälle kirjavilla kykypaleteilla varustettuina kööreinä. On usein vaikea edes hahmottaa, miksi joku vihollinen ei ota vahinkoa – saati sitten keksiä lennosta oikeat keinot sen taltuttamiseen.
Book of Demons on todellakin korttipeli, ainakin välillä. Luolastossa liikutaan joko hiirellä tai nuolinäppäimillä, ja suuri osa hyökkäyksistä tehdään myös hiiren nappeja painelemalla. Kaikki muu tapahtuukin sitten korteilla.
Pelin alussa maagi ei esimerkiksi osaa kuin ammuskella pieniä pinkkejä palloja, jotka eivät tee juuri yhtään vahinkoa. Pienellä tuurilla voi kuitenkin löytää vaikkapa tulipallokortin, jonka voi sitten livauttaa aluksi vain muutaman kortin kokoiseen kykypalettiinsa. Kokemustasojen karttuessa kylän ystävällinen vanha papparainen voi myydä kykypalettiin uusia korttipaikkoja, jotka tulevat tarpeeseen. Kullakin hahmoluokalla on 40 kortin valikoima, joka sisältää panssareita ja aseita, parannusjuomia, loitsuja, erikoiskykyjä ja ties mitä muuta.
Valittuja kykyjä voi vaihdella vaikka lennosta, joskaan luolastossa peli ei pysähdy korttivalikoimaa plärätessä. Vaihtaminen tulee myös tarpeeseen, sillä jotkin viholliset voivat olla immuuneita esimerkiksi tulivahingolle. Sitten onkin vähän ikävämpää, jos on panostanut paljon korttipaikkoja tuliefektien aikaansaamiseksi.
Seikkailun edetessä kortit alkavat muistuttaa yhä enemmän toimintaroolipelien saalista, sillä perustason tulipallokortti voi saada rinnalleen esimerkiksi tehokkaan version, jota voi käyttää useammin tai joka tekee enemmän vahinkoa. Näidenkin välillä voi vaihdella vapaasti. Korttejaan voi myös parannella kaupungissa, jolloin hahmonsa saa kustomoitua juuri haluamakseen.
Book of Demonsin pelaaminen on enimmäkseen todella hauskaa. Rauhallisen ja opetteluhenkisen alun jälkeen meno muuttuu koko ajan hektisemmäksi – jopa liian hetkiseksi, mutta vain silloin tällöin. Suuren osan ajasta on hauska kylvää ympärilleen liekkejä ja salamoita ja hykerrellä, kun hämähäkit, zombit ja luurangot käristyvät. Tai kun räjähtävä ruttolammas onnistuu myrkyttämään pomohirviön, joka sitten tuupertuu itse myrkkypilveensä.
Peli hyötyy myös hurmaavasta taidetyylistään. Aihepiiriin sopivasti kaikki näyttää paperista kyhätyltä. Jopa hirviöt näyttävät hyvin monimutkaisilta paperitaitoksilta, vieläpä erinomaisen luovilta sellaisilta. Tuloksena on uniikki ja näyttävä ilme, joka ei valitettavasti saa yhtä paljon tukea pliisulta äänimaailmalta.
Kuten niin moni muukin toimintaroolipeli, myös Book of Demons muuttuu loppua kohti melkoiseksi grindaamiseksi pelaajan kompatessa uudelleen läpi luolaston kerroksia parempien korttien ja valmistusmateriaalien toivossa, mutta ennen tätä penseyttä edessä on helposti toistakymmentä tuntia oikein sujuvaa ja viihdyttävää – sekä ennen kaikkea piristävän omaperäistä – luolastonaksuttelua. Kokeile ihmeessä!