Hulluuden valtatie

James Sunderland nojaa kaiteeseen ja katsoo kohti usvan nielaisemaa metsämaisemaa. Jossain tuon vetisenä vellovan harmauden toisella puolella on Silent Hillin aavekaupunki, johon Jamesin vaimo Mary on hänet kirjeitse kutsunut. Se, että Mary kuoli kolme vuotta sitten, ei tunnu Jamesia juuri häiritsevän. Kenties Mary onkin elossa, viimeiset vuodet ovat olleet vain painajaista ja onnellinen todellisuus odottaa jossain tiheän usvan tuolla puolen. Silent Hill kutsuu ja kutsuun on vastattava.

Alun perin vuonna 2001 julkaistu, sittemmin kiistattoman kulttipelin maineeseen ylennyt Silent Hill 2 on yksi selviytymiskauhun kantateoksista. Sen perimä näkyy tänäkin päivänä lukemattomien lajityypin teosten DNA:ssa. Pari vuosikymmentä myöhemmin pelistä on nyt julkaistu kokonaan uusi versio, jonka kehityksestä vastaa muun muassa Layers of Fear -sarjan ja röyhkeän aliarvostetun The Medium -kauhudraaman luonut Bloober Team.

Vanhan liiton selviytymiskauhupelien kiinteät kuvakulmat ja tahattoman takkuileva ohjattavuus on raaputettu pois uusioinnin rakenteista, mutta alkuperäisen Silent Hill 2:n henkeäsalpaavan tiheästä tunnelmasta ei ole karsittu piiruakaan – päinvastoin.

Heti alkutahdeista lähtien Silent Hill 2 luo poikkeuksellisen vahvan, epävarmuudesta ja abstraktioista kudotun ilmapiirin, jonka keskiössä on eriskummallisten käänteiden täyttämä melankolinen tarina täynnä kaipuuta. Silent Hillin kaupunki on jonnekin kuumehoureiden ja kiirastulen väliin juuttunut painajaisten lepopaikka, jossa jokainen varjo on nielaissut salaisuuksia, surua ja vihaa. Sekä pelin tapahtumat että kuvakerronta luottavat samaan mantraan: kun kaikki ympärillä on järjetöntä, vain hulluudessa on enää järkeä.

Suurin osa pelaamisesta koostuu Silent Hillin usvaisten katujen mittailusta sekä yksittäisten isompien rakennusten tutkimisesta. Rakennelmat ovat monikerroksisia, sokkelomaisia ja täynnä nokkelia pulmia. Peli koettelee sekä suuntavaistoa, hoksottimia että ymmärryksen rajoja ja eteneminen vaatii usein pelin taiteellisia vapauksia ottavan sisäisen logiikan myötäilyä. Kuten sanottu, kun kaikki ympärillä on järjetöntä…

Kun pimeydestä hoipertelee, ryömii ja luikertelee erilaisia painajaismaisia olentoja esiin, James raivaa tiensä vihollisten läpi hyvin perinteisellä arsenaalilla, joka kattaa aina mukana kulkevan lähitaisteluaseen sekä pienen valikoiman tuliaseita. Taistelu on yksinkertaista ja vaatii lähinnä vihollisten liikeratojen opettelua. Lajityypin perinteiden mukaisesti pelaajan on pidettävä silmät auki, jotta prikassa riittää sekä lyijyä että terveyttä palauttavia lääkeaineita.

Peli muuttuu pykälää toiminnallisemmaksi edetessään, mutta pimeydessä vaeltamisen, oivaltavan pulmanratkonnan ja väkivallan satunnaispistosten yhtälöstä saadaan puristettua todella vaikuttavia kokemuksia kauttaaltaan kammottavissa puitteissa. Vahvin sidosaine tekemisen ja tunnelman välillä on sietämättömän hienosti toteutettu äänimaisema, jonka myötä kylmät väreet selkäpiissä ovat ennemmin oletustila kuin satunnainen kokemus.

Vaikka Jamesin tielle asettuvat hirviöt eivät ole lajityypin kauhistuttavimpia ilmestyksiä, Silent Hill 2:n keskeisin ja hirvittävin hahmo on itse Silent Hillin kaupunki. Jokainen välkehtivän katuvalon alla värjöttelevä kuja, riekaleisten tapettien koristelema synkkä käytävä ja edessä vaivalloisesti auki nariseva ovi tuntuu kuiskaavan, että älä tule tänne. Ja juuri sinne on tietysti aina mentävä.

Videopelien perusluonteeseen kuuluu palkitsevuuden tunteen mikroannostelu, kun tietty este selätetään, pomohirviö kaatuu koristen tai työkalupakki karttuu uudella tarvekalulla. Matka jatkuu pienen voitonriemun tunteen saattelemana. Kauhupeleissä emotionaalinen kartasto koostuu usein ennemmin epäröinnin ja vastentahtoisuuden tunteista, kun vaaraa uhkuvan käytävän päässä oleva ovi lennähtää auki tai eteen avautuu pimeään kellariin johdattava portaikko. Tuonneko on mentävä?

Se mikä on pelottavaa on toki äärimmäisen subjektiivista ja varmasti löytyy niitäkin pelaajia, joille Silent Hill 2:n viipyilevä, raastavaksi kärsimysnäytelmäksi venytetty ja matalalla taajuudella operoiva kauheuksien kuvasto aiheuttaa vain kevyen kokoluokan väristyksiä. Itse puolestani kuulun siihen leiriin, jolle pelin edustama kiireetön, täysvaltaisesti aistit ja ajatukset sormensa ympärille kietova tyyli toimii liiankin hyvin. Silent Hill 2:n kolkon maailman läpitunkeva vastenmielisyys, huikean audiovisuaalisen tuotannon laantumaton painostus ja kerronnan pohjaton surumielisyys luovat ohittamattoman kokonaisuuden, jota en halua enää koskaan kokea.

En nimittäin muista montaakaan peliä, jonka parissa olen kokenut yhtä syviä epäröinnin, hermostuneisuuden ja rystyset läpivalkaisevan kauhun tunteita. Jouduin useampaan otteeseen piiskaamaan itseäni jatkamaan Silent Hill 2:n parissa, sillä kokemus oli sanalla sanoen kuluttava. Harkitsin jopa pelin arvosanan tiputtamista numerolla vain siitä syystä, että pelin kauhu pujottautuu ihon alle niin tehokkaasti.

Toisin sanoen Silent Hill 2 oli saada heikomman arvosanan vain ja ainoastaan siksi, että se on niin perhanan pelottava peli, että allekirjoittautunut joutui välillä suorastaan pakottamaan itsensä pelaamaan sitä. Se jos mikä on korkeimman laatuluokan kehu kauhupelille.

Jason Ward

Osta peli VPD:ltä!

Tilaa Pelaaja-lehden tulevat numerot täältä!
Tutustu Pelaajan arvosteluarkistoon täältä.

9/10
KehittäjäBloober Team
JulkaisijaKonami
JulkaisualustatMicrosoft Windows, PS5
Pegi-ikärajat18