Tekijä: Square Enix
Julkaisija: Namco Bandai
Myynnissä: Nyt
Pelikoneet: Vita
Moninpeli: Kyllä
Samalla koneella: Ei
Verkossa: 2–4
Verisilmä purskahtaa
Matkani manalaan alkoi houkuttavasta valheesta. Se lausui kiero miekkonen, jota luulin ystäväkseni: ”Hei Pyykkönen, haluatko arvostella Army Corps of Hell -pelin? Se on kuulemma kuin Pikminin ja Pataponin yhdistelmä!” Kuinka olisin voinut ennakoida niitä kidutuksia, joissa sieluparkani pian korventuisi. Voin vain toivoa, että joku lukee nämä sivut – ja varoitukseni!
Army Corps of Hell todella ammentaa Pikministä ja ehkäpä enemmänkin Overlordista. Pelaaja ohjaa Skeletorilta näyttävää helvetin kuningasta, joka puolestaan paimentaa ympäriinsä laumaa verenhimoisia mutta aivottomia pikkuörkkejä. Patapon tulee taas mieleen keräily- ja askartelusysteemistä, jossa kerätään vihollisten ruumiinosia ja tehdään niistä uusia aseita armeijalle.
Helvetissä rähistään yksinkertaisesti siksi, että kunkku haluaa pieksää kaikki muut demonit ja vallata koko paikan taas hallintaansa. Aitojen aatelisten tapaan kurko ei tee mitään itse, vain pyörii ja väistele ympäriinsä goblin-armeijan keskuksena. Demonien kimppuun viskotaan joko niskaan hyppiviä miekkamiehiä, ryntäileviä keihäsmiehiä ja tykittäviä maageja juuri Pikminin tapaan. Toiminta on jopa melko ripeää.
Helvetti jäätyy
Pidemmän (tai oikeastaan lyhyemmän) päälle alkaa kuitenkin helvetillinen puudutus. Keihäsmiehiä on ärsyttävä tähdätä, ja heikkotehoisia maageja komentaessa pyöritään rasittavaa laukkaa vihujen ympärillä. Ensimmäisenä käyttöön tulevat miekkailijat ovat melkein aina tehokkain ratkaisu, sillä ne purskauttavat massahyökkäyksellä isoimmat bonuspisteet. Siksi pelattavuus on yhtä ja samaa läpi pelin.
Goblinit eivät kestä mitään, mutta ne voi elvyttää juoksemalla nopeasti kaatuneiden viereen. Niinpä aina hyökkäysten välillä syöksyillään elvyttämässä kaatuneita apureja, joita saa myös ostettua helposti lisää.
Helvetin klassisista kidutuksista onkin valittu mukaan tylsyys. Kaikki kentät näyttävät samalta. Ne ovat neliönmuotoisia leijuvia saaria, joissa vaihdellaan vihollisten valikoimaa ja väritystä. Kyllähän se kieltämättä säväyttää, kun kahdeksan ruskean kentän jälkeen taustavalo vaihtuu yllättäen siniseen. Parasta siinä on se, että kun on pakko palata vanhaan kenttään hakemaan saalista rakentelua varten, uusia kenttiä ei osaa kaivatakaan. Samoja kierrätysarvoja seurataan olematonta tarinaa edistävissä ”välianimaatioissa”, joissa toistetaan noin neljää eri maalattua kuvaa ja kunkun kummaa ”Hu hu hu!” -naurua.
Vitan mahdollisuuksistakaan ei saada paljoa irti. Kosketusohjauksen käyttö on olematonta. Välillä pärisytetään maagista kitaraa rapsuttamalla takalevyä, mutta siinä se. Graafisesti Army Corps of Hell menisi vanhasta PSP-pelistä.
Hei te hevisauruxet!
Army Corps of Hellin ainoa erikoisuus on sen äänimaailmassa. Alkuvalikosta asti pelissä soi pelkkä metalli, joka vaihtelee death-mörinästä ajoittaiseen sankarikiljahteluun. Musiikissa on vain semmoinen hassu juttu, että sen kokeminen on aina henkilökohtaista. Entisen elämäni metallistina ja laadukkaan eurooppalaisen death- ja black-metallin vanhana fanina tunnun olevani immuuni pelin täyttävälle rutiinikannutukselle, vaikka valikkomusiikeissa kuullaan pari nahevaa riffiä.
Pikminin lumo ja charmi ovat siis hukassa. Overlord teki ”paha kunkku ja hassut goblinit” -tarinan paremmin. Patapon-vaikutteinen varusteiden askartelu on todellisuudessa putki, jossa avataan uudet varusteet tasan silloin, kun se on ennalta niin päätetty. Hienoista esikuvista ei jää käteen siis mitään. Tätä yritetään epätoivoisesti peitellä vihollisten verisillä kuolemilla, joissa ketsuppi roiskuu kymmenien metrien säteelle.
Pelillä on toki ansionsa erityisesti teologeille: kukapa olisi arvannut, että helvetti on ruskea neliömäinen saari, jossa kuunnellaan loputtomasti keskinkertaista Japani-heviä. Vitan ostajille on taas ihan oma helvettinsä. Se on kauppa, jossa Vitan julkaisupeleistä on myynnissä vain Army Corps of Hell.