Niin valitettavaa kuin se onkin, erilaiset fasistit ja kirjaimelliset natsit nostavat taas päätään pitkin maailmaa, eivätkä vain jossain kaukana politiikan laidoilla, vaan jopa nimeltä mainitsemattomien suurvaltojen hallituksissa. Tämä mielessä onkin ehkä taas hyvä aika kerrata, miten toimia, jos sattuu löytämään kotoaan fasisti-infestaation. Ja mikä onkaan parempi peli opettajaksi, kuin vuonna 2009 julkaistu The Saboteur!

Ajankohtaisen sanomansa ohella The Saboteur loistaa edelleen todella iskevän ulkoasunsa ansiosta, ja on myös pahuksen hauska peli. Se nousi jo aikanaan kaikkien aikojen suosikkipelieni listalle avoimen maailman kohelluksesta puhuttaessa, eikä aika ole himmentänyt sen loistoa — vaikka monilla muilla tavoilla ajan hammas onkin puraissut sitä kunnolla.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun peliä pelatessaan voi selvästi aistia, että on itse täysin samalla aaltopituudella kehitystiimin kanssa? Kun ei tarvitse koko ajan harmitella, että joo, tässä pelissä se ja tuo juttu ovat kivoja, mutta sitten mukaan tungetut ylimääräiset jutut vesittävät kokemusta? The Saboteur on minulle sellainen peli. Kehitystiimin idea on selvästi ollut aika simppeli: natsit ovat perseestä, ja natsien tuhoaminen on aina hyvä ja hauska juttu. Annetaan siis pelaajan tehdä sitä jos jonkinlaisilla tavoilla.

Pelaaja ohjastaa irlantilaista mekaanikkoa, joka erinäisistä syistä päätyy natsien valloittamaan Pariisiin. Siellä hänet pelastetaan pullon pohjalta mukaan juuri perustettuun vastarintaliikkeeseen, joka ottaa tehtäväkseen vapauttaa kauniin kaupunkinsa natsien vallasta katu ja kortteli kerrallaan. Tarinaa on hieman enemmänkin, mutta rehellisesti sanoen sen voi huoletta ohittaa, koska se on kliseinen ja väsynyt. Kehitystiimi on yrittänyt tarjoilla 50-luvun toimintaleffojen henkistä meininkiä mutta kääntynyt vahingossa väärälle kadulle, joten tuloksena on valitettavan seksistinen ja huonolla tavalla ennalta-arvattava kokemus. Mutta se ei tahtia haittaa, koska itse peli on niin hauska kokemus.

Tarkoituksena todellakin on murhata vino pino natseja, joko tehtäviä suorittaessaan tai ihan vain sen takia, että jos ei voi saada huumoria natsin persauksiin kiinnitetystä aikapommista, niin mistä sitten? Pariisi on aluksi täynnä natsien joukkoja ja rakennelmia, joita sitten poistellaan maisemia pilaamasta jos jonkinlaisilla aseilla ja vehkeillä. Räjähteet ovat käytössä aivan pelin alusta saakka, ja jos ei halua tyytyä tavanomaiseen, voi vaikka varastaa käyttöönsä natsien tankin ja pistää sillä haisemaan. Ei ole yllättävää, että pelin kehittänyt Pandemic Studios vastasi aiemmin myös erinomaisesta Mercenaries-pelistä, jota hehkutin muutama viikko sitten.

The Saboteur on selvästi samaa maata, mutta siinä missä Mercenariesin pelialue oli suuri ja geneerinen, The Saboteur kohdistaa huomionsa pienempään — mutta silti vielä kookkaaseen — alueeseen, joka on tällä kertaa ladattu täyteen sisältöä ja yksityiskohtia. Tässä kohtaa sopii ehkä myös hehkuttaa pelin visuaalista ilmettä, joka on vielä 16 vuotta myöhemminkin älyttömän komea.

Se suurin jippo on, että natsien hallussa olevat Pariisin osat ovat mustavalkoisia. Hakaristilipun ohella vain räjähdykset ja liekit ovat väreissä, kaiken muun ympäristön ja ihmisten kuvastaessa sitä ummehtunutta ilmapiiriä, joka sorron alla olevassa kaupungissa vallitsi. Eikä efekti ole vain joku halpa “vedetään värien kylläisyys nollaan ja lähdetään lounaalle”-viritelmä, vaan kehitystiimi näki paljon aikaa ja vaivaa vangitakseen mustavalkoisten elokuvien kontrastin ja tyylin. Kun pelaaja sitten pistää natseja pakettiin, kaupungin osat alkavat hiljalleen liittymä mukaan vastarintaan, jolloin väritkin palaavat maailmaan ja näin näyttävät pelaajalle helposti, onko ystävien vai vihollisten keskellä. Erinomainen idea, todella tyylikkäästi tehtynä! Tästä iso peukku kehitystiimille!

The Saboteur on edelleen riemastuttava pelikokemus, sillä natsien murhaaminen on aina hauskaa puuhaa. Valitettavasti pelaaminen ei sitten olekaan helppoa tai riemukasta. Peli on kyllä teoriassa saatavana vaikka moderneille tietokoneille suoraan Electronic Artsin omasta pelikaupasta. Teoriassa. Vaikka tämä olevinaan modernisoitu versio kyllä lähteekin käyntiin ainakin osalla pelaajista, peli oli teknisesti arveluttavaa tasoa jo 16 vuotta sitten, eikä tilanne ole siitä paljon parantunut.

Ongelmien yleistä tasoa voisi luonnehtia vaikka näin. The Saboteurin laitteistovaatimukset vaativat pelaajan koneelta neliydinprosessorin, mikä oli vuonna 2009 vielä aika harvinaista, mutta ei sinänsä ongelma. Mutta tämä on: peli hyödyntää käytännössä vain yhtä prosessoriydintä, ja lisäksi kaatuilee vähän väliä, jos tietokoneessa on useampia ytimiä. Mitä tähänkin sitten sanoisi?

Teknisiä ongelmia ei koskaan korjattu kehitystiimin toimesta, sillä peli ei myynyt aikanaan hirvittävän hyvin, ja EA löi lapun koko studion luukulle pian pelin ilmestymisen jälkeen. Niinpä korjaaminen jäi pelaajien vastuulle, ja The Saboteurin nauttimaa arvostusta kuvaa ehkä se, että niitä päivityksiä ja tuunauksia on tehty vuosien varrella useampia. Nämä pelaajien kehittämät päivitykset korjaavat pahimpia ongelmia, mutta niiden jälkeenkin oma pelini kaatui pelailun aikana useasti ja kerran jopa veti tietokoneen niin solmuun, että se oli pakko käynnistää uudelleen. Se on todella kunnioitettava suoritus, sillä Windows 11:n totaalinen jumittaminen on vaikeampaa kuin voisi uskoa!

Niinpä olemmekin harmillisessa tilanteessa. Pelinä arvioituna suosittelisin yhä The Saboteurin pelaamista lämpimästi, mutta sen pelaaminen on niin tuskallisen hankalaa. Konsoliversiot toimivat vain alkuperäisillä alustoillaan ja PC-versio on päivitysten jälkeenkin kankea ja ongelmallinen tapaus.

Lue myös: Pohjois-Korean hyökkäystä ei paljon kannata pelätä

Lue myös: Die Hard on klassinen joululeffa, mutta miten on pelien laita?

Lue myös: Legendaarinen Crash Bandicoot sai alkunsa “Sonicin perse -pelinä”

Toisaalta tämä on myös ehkä ihan aiheeseen sopivaa, sillä eihän taistelu fasismia vastaan ole ikinä helppoa, joten miksi pelinkään pelaaminen olisi?

YouTube video

Kaiken pelaamiseen ja muuhunkin löydät vpd.fi-kaupasta