Silloin aikanaan, vuosituhannen alkuvuosina, netissä oli pari suurta underground-pelihittiä, joiden löytäminen ja pelaaminen olivat melkein kuin aikuisuusriittejä nuorille nettipelureille. Koska sosiaalinen media oli vielä lapsenkengissään, eikä YouTubekaan ollut kuin pilke Steve Chenin ja Chad Hurleyn silmäkulmissa, pelien löytäminen vaati yleensä sitä, että joku ne jo pelannut vihjaisi niistä, tai että törmäsi niiden mainintaan jossain nettifoorumin nurkassa. Ja kun niitä oli pelannut, sekä toipunut tajuntansa räjähtämisestä, oli aika kertoa niistä seuraavalle uhrille.
Tiedän että tähän asti koko juttu kuulostaa joltain amatööritason creepypastalta, jossa seuraavaksi siirryn puhumaan kirotuista disketeistä ja pelihahmoista, jotka hyppäävät ulos pelistä ja alkavat vainota sinua oikeasti, mutta vannon, että emme ole suuntaamassa siihen suuntaan. Ei, nämä kaksi peliä olivat ihan oikeasti olemassa ja ne ansaitsivat itselleen legendaariset maineet olemalla jotain aivan uudenlaista.
Ne olivat kuin lempeän ilkeitä piloja, jotka olettivat, että niiden uhrit olivat pelanneet aiemminkin klassisia 2D-tasohyppelypelejä ja sitten käänsivät niiden pohjalta syntyneet odotukset ja taidot pelaajiaan vastaan. Nämä pelit olivat Super Mario Makerin myötä suureen suosioon nousseiden trollauskenttien esi-isiä, ja tällä viikolla on aika puhua parivaljakon siitä pelistä, josta minä aina pidin enemmän: Shobon no Actionista.
Shobon no Action ei taatusti merkitse nimenä paljon mitään juuri kenellekään, sen enempää kuin pelin länsimaissa käytetty nimi, Syobon Actionkaan. Osittain tämä johtuu ehkä siitä, että peli on tosiaan jo 17 vuotta vanha, mutta osittain ehkä myös siitä, että se tunnettiin useammin nimellä Cat Mario, kissa-Mario. Nimen selitys on hyvin simppeli: peli näyttää Super Mario Brosilta, mutta Super Marion sijaan pelaaja ohjastaa kissatyyppiä.
Projektin taustalla on “Chiki”-taiteilijanimellä tunnettu japanilainen kehittäjä, joka sai inspiraation vuotta vanhemmasta, japanilaisissa piireissä suursuosion saavuttaneesta The Big Adventure of Owata –pilapelistä ja päätti tehdä oman kopionsa siitä. Chiki tosin valitsi oman pelinsä aiheeksi Super Mario –pelit, koska ne olivat tunnetumpia Japanin ulkopuolella kuin Owatan parodioimat pelit. Idea oli selvästi perusteltu, koska Shobon no Action oli suuri hitti ensin Chikin yliopiston mediapäivillä, ja pian tämän jälkeen koko netissä.
Suosion syitä ei ole vaikea arvuutella. Miltei jokainen pelaaja on pelannut Super Mario Brosia ja todennäköisesti ainakin jossain määrin pitää siitä. Onhan kyseessä kuitenkin yksi pelihistorian suurista klassikoista. Shobon no Action ottaa Super Marion perusidean — ja kentät — ja sitten lisää mukaan valtavat määrät äärettömän epäreiluja ansoja, joista suurta osaa ei voi mitenkään aavistaa ennakkoon. Sitten yllätytään ja kuollaan, mutta koska peli ei rajoita millään tavoin pelaajan uusintayrityksiä, myös nauretaan. Keskeisenä oletuksena on, että pelaajat tuntevat Super Mario Brosinsa sen verran hyvin, että muistavat vaikka kenttä 1-1:n kätketyt salaisuudet ulkoa, joten he yrittävät nytkin vaikka mennä alas siitä yhdestä putkesta, joka johtaa alkuperäisessä pelissä aarrehuoneeseen. Tällä kertaa tuloksena ei tosin ole aarrehuonetta, vaan raketin lailla taivaalle nouseva putki, sekä kuolema. Hauskaa!
Nerokas idea, sillä peli houkutteli pelaamaan monilla tavoilla, riippuen siitä, miten paljon pelaaja tiesi ennakkoon Shobon no Actionista. Lähestyipä sitä sitten yhtenä aikanaan todella harvoista Super Mario –fanipeleistä, tilaisuutena pelata uusia Super Mario –kenttiä, hauskana kunnianosoituksena Nintendon klassikkopelille kissatyypin kera, tai tietoisena siitä, että peli on epäreilu mutta epäreiluudessaan oivaltava ja riemastuttavan hauska trollaus, kokemus toimii.
On myös muistettava, että vuonna 2007 tarjolla ei ollut hirveästi pelejä, jotka tuntuivat lainkaan samalta. Shobon no Action on kuin yksi suuri metakommentaariin kääritty rakkaudenosoitus sellaisille hämärille klassikkopeleille, joita innokkaat pelaajat rakastivat. Vuonna 2007 oli siistiä, kun joku oli tehnyt pelin, jossa oli viittauksia ties mihin peleihin, joita itsekin rakasti. Taustalla soi Action 52 –pelistä pöllitty musiikki ja koko juttu tuntuu siltä, kuin se olisi tehty juuri minulle, ja sen tekijä olisi joku minun kaltaiseni tyyppi. Nykyään tällaisia pelejä on tietenkin paljon enemmän, ja vaikka en toki väitä, että Shobon no Action on yksinään syy sille, että vaikka Tunic on olemassa, moni myöhemmin indie-pelejä kehittänyt tyyppi koki varmasti valaistuksen hetkiä Shobon no Actionin parissa.
Alkuperäinen Shobon no Action löysi yleisönsä ja oli muutaman vuoden ajan suuri nimi muotoaan hakevan internetin pelaajaryhmissä, mutta sittemmin vaipui tosiaan unholaan. Osittain syyt olivat puhtaan teknisiä. Peli luotiin ennen kuin mitään Unityn tai Godotin tapaisia ammattitason työkaluja oli saatavilla, joten Chiki on koodannut sen täysin käsin. Tästä johtuen peli toimii suunnilleen tasan tarkkaan sillä laitteistolla ja Windowsin versiolla, jota Chikikin käytti. Ja koska kyseessä on vain yhden hengen harrasteprojekti, pelattavaa on vain hetkeksi. Alkuperäinen versio sisälsi neljä kenttää, joista pääsi läpi muutamassa tunnissa ja se oli siinä se. Kun kaikki trollaukset oli nähnyt, uudelleenpelattavaa ei ollut.
Ongelma ei kuitenkaan ole fataali, sillä Shobon no Action tosiaan oli rakastettu legenda. Useampikin kehittäjä on sittemmin päivittänyt antiikkisen koodin muotoon, joka toimii vaikka uusimmilla Windowsin versioilla. Pelistä on myös julkaistu kyseenalaisen laillisia kaupallisia versioita sekä Android- että iOS-laitteille, sekä myös tietokoneille. Toki koska Chiki itsekin pölli peliinsä grafiikat, äänet ja musiikit muiden kaupallisista peleistä, asiaa on hieman hankala lähteä hoitamaan raastuvassa.
Nämä kaupalliset versiot kannattaa siis ehkä jättää omaan arvoonsa, mutta avoimen lähdekoodin ilmaiset uusintaversiot ovat edelleen hyvä idea. Olin itse pelannut Shobon no Actionia joskus 16 vuotta sitten, joten olin jo unohtanut suurimman osan sen trollauksista. Tuloksena oli verrattain tuorein silminkin todella viihdyttävä ja oivaltava pelikokemus, jota suosittelee mielellään muillekin.
Ja kuka tietää, ehkä tälläkin kertaa uusi kotikehittäjien sukupolvi kokee omat valaistuksen hetkensä?
Lue myös: Miten ihmeessä Rockstarin mellakkapeli voi olla näin huono?
Lue myös: Työntäisitkö kaverisi kiukaalle? Entä alas rappusia?
Miikka Lehtonen