Hideo Kojiman rakastettu Metal Gear -pelisarja on vuosien varrella tullut tunnetuksi monenlaisista asioista, mutta ennen kaikkea siitä, että niiden tarina on ja meno ovat yleensä aika lennokkaita. Kojima on koko uransa ajan tehnyt sitä omaa juttuaan ilman ironian rippeitäkään yksinkertaisen ”jos se on minusta siistiä, se menee peliin”-filosofian mukaisesti. Olen itse fanittanut miestä juuri tästä syystä jo ties miten pitkään, vaikka joskus homma meneekin överiksi, kuten vaikka Metal Gear Solid V: Ground Zeroesin kohtupommin tapauksessa.
Mutta mitä tapahtuu, jos joku tekee Metal Gearin ilman Kojimaa? Ei, en puhu nyt äskettäin julkaistusta Metal Gear Solid Delta: Snake Eaterista, vaan tietenkin siitä unohdetusta Metal Gearista, vuonna 2004 PSP-käsikonsolille julkaistusta Metal Gear AC!D -pelistä, johon Kojima ei tehnyt muuta kuin löi nimensä kehittäjien listalle vastaavan tuottajan roolissa.
Lue myös: Hideo Kojima kieltäytyy pelaamasta Metal Gear Solid 3:n uusioversiota
Tuloksena oli historian hämärin ja erikoisin Metal Gear -peli, mutta ei suinkaan puhtaasti positiivisessa mielessä.
Pelataan heti alkuun kortit pöytään: Metal Gear AC!Din erikoisuus alkaa jo siitä, että se ei ole tosiaikainen hiiviskelypeli, kuten kaikki muut Metal Gearit. Ehei, se on vuoropohjainen ja korttivetoinen hiiviskelypeli, jossa käytännössä kaikki Metal Gearin tunnetut piirteet ja tavaramerkit on pyritty puristamaan uudenlaiseen muottiin.
Tarina ei kerro, miksi Konami on päätynyt tällaiseen ratkaisuun, sillä Metal Gear AC!Din kehitysvaiheista on puhuttu jälkikäteen hämmentävän vähän. Olivat syyt mitä tahansa, lopputulos toimii enimmäkseen jopa yllättävän hyvin. Pelaaja ohjastaa tietenkin taas kerran Solid Snakea, joka tällä kertaa pyrkii pelastamaan mystisen ”Pytagoraan” monikansallisen palkkasoturiarmeijan kynsistä. Tämä vaatii tietenkin hiiviskelyä, pahvilaatikossa kyyristelyä ja taistelua eeppisiä vihollisia vastaan, mutta nyt siis vuoropohjaisesti ja korttien avulla.
Pelaaja saa kuhunkin tehtävään mukaan vähintään 30 kortin muodostaman pakan, jonka jokainen kortti edustaa Metal Gear -peleistä tuttuja hahmoja tai esineitä, ja joilla kaikilla on omat toiminnallisuutensa. SOCOM-kortin pelaamalla voi ampua vihollista pistoolillaan, Vulcan Raven -kortilla taas laskea ammuskelukorttien hintaa muutamaksi vuoroksi, pahvilaatikko-kortilla piiloutua pahvilaatikon alle ja niin edelleen. Uusia kortteja kerätään tehtävistä tai ostellaan pelin sisäisellä valuutalla korttikaupasta, mutta kyse ei tietenkään ole mistään oikeasta keräilykorttipelistä, jossa täytyisi polttaa oikeaa rahaa folioidun Meryl-kortin jahtaamiseksi.
Mukana on myös pelimekanismeja, jotka ovat vuoden 2004 korttipeliksi suorastaan hämmentävän futuristisia. Näistä ensimmäinen on, että kaikkia kortteja voi käyttää sen varsinaisen funktionsa ohella myös liikkumiseen. Erikoistuneet liikkumiskortit vain ovat parempia kuin vaikka karatepotku-kortin polttaminen liikkumiseen. Lisäksi manapisteiden tai muiden korttien pelaamisen käytetyn resurssin tilalla on ajan käsite. Pelaaja saa vuorollaan pelata kiinteän määrän kortteja, mutta mitä kovempi kortti on kyseessä, sitä enemmän ”aikaa” sen pelaaminen maksaa. Ja kun vuoro loppuu, viholliset saavat vuorostaan pelaajan käyttämän ajan verran resursseja omien korttiensa pelaamiseen. Hauskoja ideoita!
Lue myös: Tulevasta Silent Hill -elokuvasta saatiin ensimmäinen videomaistiainen
On nostettava hattua sille, miten uskollisesti tiimi on poiminut mukaan peleistä tuttuja juttuja, kuten vaikka Snaken kyvyn koputella seiniin ja näin houkutella kuuloetäisyydellä olevia vihollisia toivottavasti kävelemään ansaan. Kaikesta näkyy, että tiimillä on selvästi ollut paljon intohimoa ja rakkautta pelisarjaa kohtaan.
Tämä mielessä onkin suorastaan hämmentävää, miten huono pelin tarina on.
Niin hauskaa ja sujuvaa kuin Metal Gear AC!Din pelaaminen onkin – miinus nyt käyttöliittymä, joka on hyvin kankea – itse pelikokemus on puuduttava ja tympeä. Tämä johtuu tietenkin siitä, että Metal Gear -pelien perustyyliin tarinaa on suunnattomasti, mutta tällä kertaa sen taso on koomisen huonoa ja tuntuu lähinnä jonkun kehnolta Metal Gear -fanifiktiolta.
Koko hommassa haisee pahasti yliyrittämisen käry. Kehitystiimi on selvästi myös tiennyt, että Kojiman tarinat ovat lennokkaita ja outoja, joten he ovat myös nojanneet täysillä outoon menoon, mutta ilman Kojiman kykyjä ja tyylitajua. On masentavalla tavalla vaikuttavaa, että tarina, jonka alussa kaksi telepaattisesti ohjattua ja psykopaattista nukkea ovat kaapanneet myrkkykaasun avulla lentokoneen, on näin pliisu. Samaisen konekaappauksen uhrien joukossa on myös amerikkalainen senaattori ja presidenttiehdokas, joka myrkkykaasun täyttämässä koneessa ja verenhimoisten nukkejen keskellä on eniten huolissaan siitä, ettei vahingossa sano mitään, mikä voisi lehdistön korviin päätyessään heikentää hänen vaalimenestystään.
Ja tiedän, mitä jotkut ajattelevat: hei, se on vitsi. Presidenttiehdokas on niin kujalla, että tässäkin tilanteessa ajattelee vain imagoaan. Hah hah, hauskaa kommentääriä politiikan luonteesta. Mutta jos näin on, peli ei todellakaan onnistu esittämään sitä vitsinä, vaan järkevänä ajattelutapana, jota ehdokkaan nuori ja liian impulsiivinen avustaja ei osannut huomioida, ennen kuin viisas vanha senaattori ohjeisti häntä.
Lue myös: Legendaarinen Halloween-elokuvasarja kääntyy peliksi
Ongelmaa pahentaa se, että koska Metal Gear AC!D oli PSP-peli, käytännössä kaikki tarina kerrotaan joko staattisten tai hyvin kevyesti animoitujen 2D-ruutujen ja loputtomien tekstidumppien avulla. Ei ääninäyttelyä, ei videota, ainoastaan useiden minuuttien mittaista kehnon dialogin lukemista. Kehitystiimi on selvästi ollut myös huolissaan siitä, miten hyvin vuoden 2004 pelaava yleisö ymmärtää korttipelit käsitteenä, joten tutoriaalit ovat runsaita ja aivan liian pitkiä. Ensimmäisen puolentoista tunnin aikana pääsee pelaamaan itse peliä ehkä vartin ajan, ja loppuaika tuntuu unilääkkeeltä. Ei näin.
Voisi kuvitella, että Metal Gear AC!D on kuin minua varten tehty peli. Rakastan pakanrakennusta, rakastan korttipelejä, rakastan Metal Gearia. Hitto vie, rakastan jopa outoja ja erikoisia pelejäkin! Mutta ei vain toimi. Muistan, että aikanaan pelaaminen loppui parin tunnin jälkeen osittain, koska PSP:llä pelaaminen sai sormet sattumaan, mutta osittain myös pelillisen sisällön takia. Ja sama oli havainto nytkin, emulaattorin välityksellä pelattuna. Okei, sormet eivät tällä kertaa sattuneet, mutta peli ei kyllä jaksanut kiinnostaa.
Valtava harmi, mutta samalla se, että se itse pelattavuus sentään toimii ja viihdyttää, on ehkä hyvä tärpin paikka taas jollekin kotikoodarille. Kun pakanrakennuspelit ja roguelite-meininki ovat nykyään niin kuuma juttu, niin ehkä joku voisi tehdä hieman tuunatun version Metal Gear AC!Din korttivetoisesta hiiviskelystä.
Miikka Lehtonen