Tällä viikolla Resident Evil -faneja hemmotellaan erinomaisen Resident Evil Requiemin muodossa. Kolmannen ja ensimmäisen persoonan kauhua yhdistelevä peli on erinomainen tribuutti sarjan historialle, sekä mitä mainioin alustus sen seuraavalle luvulle.
Mutta tiesittekö, että Requiem ei suinkaan ole se ensimmäinen ensimmäisen persoonan Resident Evil? Tietenkin tiesitte, koska Resident Evil VII ja Resident Evil VIIIage olivat melkoisia hittejä, mutta nekään eivät olleet ensimmäisiä! Ehei, se kunnia kuuluu vuonna 2000 julkaistulle Resident Evil Survivorille.
Ja tiesittekö, että se on hiuksia käpertävän karmea peli?
Resident Evil Survivor on hyvin hämmentävä peli, aivan kaikilla mahdollisilla tasoilla. Se on kokeellinen ja varhainen konsoli-FPS, joka suunniteltiin erityisesti Namcon GunCon-valopyssyllä pelattavaksi. Okei, ei ehkä se ensimmäinen idea, joka minulle olisi tullut mieleen, mutta toistaiseksi olemme kärryillä. Mutta sitten herää kysymys, että miksi pelin jenkkiversiosta pudotettiin kokonaan tuki valopyssylle?
Lue myös: Xbox-johtoon rajuja muutoksia – Phil Spencer jää eläkkeelle, tilalle astuu tekoälypomo
Joku voi nyt ihan aiheellisesti ihmetellä, että miksi ihmeessä puhun FPS-peleistä ja valopyssyistä samaan aikaan, koska valopyssyräiskintäpelit ovat ihan oma juttunsa. Tämä on totta. Mutta Resident Evil Survivor on FPS-peli, jossa ei suinkaan liikuta kiskoilla ampumassa esiin hyppiviä zombeja, vaan navigoidaan kolmiuloitteisessa maailmassa vapaasti. Nyt ehkä herää pari jatkokysymystä: ”mitä?” ja ”eikun oikeasti, mitä? Miten tämä toimii edes teoriassa?”.
GunCon-valopyssyssä ei tosiaan ole mitään ristiohjainta tai analogitikkua, jolla voisi liikkua, joten erinomaisena ideana pelaaja kääntelee kameraa ja liikkuu viemällä valopyssyn suuntaa vastaavalle telkkarin laidalle. Voin vain kuvitella, miten karmealta tämä tuntuu käytännössä.
Toinen vaihtoehto on tietenkin pelata PlayStationin ohjaimella, mutta tässäkin matkassa on pari mutkaa. Resident Evil Survivor ei tue myöhemmin konsolille julkaistua analogiohjainta, vaan ainoastaan sitä alkuperäistä ohjainta, jossa oli vain ristiohjain ja nappeja. Niinpä pelaaja ei pysty esimerkiksi liikuttamaan kameraa ollenkaan pystysuunnassa, mikä on hyvin hankalaa, kun pitäisi vaikka yrittää osua viemärinaukon kohdalle, tai tähdätä vihollisia, jotka useasti liikkuvat kameran näkymän ylä- tai alapuolelle.
Valopyssyn kontrollien toimivuutta en tosiaan voi kuin arvailla, mutta sen voin kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, että peliohjaimella Resident Evil Survivorin pelaaminen on aivan karmeaa puuhaa. Mutta toisaalta tämä sopii hyvin kuvioihin, koska koko muukin peli on jäätävää roskaa.
Survivorin päähenkilö on aluksi nimetön ja täysin muistinsa menettänyt tyyppi, joka kesken zombi-invaasion putoaa helikopterista syrjäisen saaren laidalle vain pyssy turvanaan. Sitten pitäisi selvittää, mitä saarella on tapahtunut, kuka oikein olet ja myös tietenkin mielellään päästä pakoon saarelta.
Tarinan edetessä alkaa käydä ilmeiseksi, että pelin päähenkilö on kenties aika läpimätä tyyppi. Kaikkialta löytyy hyvin kankeasti kirjoitettuja päiväkirjoja, joissa kerrotaan, miten saaren turvajoukkoja komentanut Vincent huvikseen kidutti lapsia, potki koiria ja oli niin karmea tyyppi, että jo hänen kasvoiltaan pystyi aistimaan hänen pahuutensa. Kun sitten joku toinen kaveri hyppii puskista ammuskelemaan pelaajaa ja huutaa ”kuole, Vincent, kuole!”, jopa muistinsa menettänyt sankarimme alkaa epäillä jotain.
Lue myös: Seuraava Silent Hill -peli sai trailerin, julkaistaan mahdollisesti vain yhdelle konsolille
En valitettavasti voi kertoa, onko pelihahmo lopulta Vincent vai esimerkiksi tämän viaton ja identtinen kaksoisolento, koska en päässyt pelisessioni aikana lähellekään Survivorin loppua, enkä aio peliä enää pelata.
Pelin sisältö on kuin hyvin huonoa Resident Eviliä, mitä se toki myös kirjaimellisesti on. Pelaaja laahustaa hitaasti sokkeloisessa maailmassa ilman mitään ohjeistusta tai käsitystä siitä, mihin pitäisi seuraavaksi mennä tai mitä tehdä. Matkalta löytyy esineitä, joita tarvitaan yleensä samassa, tai parhaimmillaankin naapurihuoneessa, olevien puzzlejen ratkomiseen. Eteen hyppii jatkuvalla syötöllä zombeja, jotka usein heräävät henkiin jos palaa huoneeseen myöhemmin. Eikä zombien sijoittelussa ole käytetty mitään järkeä, joten on ihan tyypillistä kävellä ovesta sisään huoneeseen ja sitten huomata, että selän takana on pari zombia jo valmiiksi iskuetäisyydellä, niiden edessä olevien useiden lisäksi.
Ammuskelu ei myöskään ole hauskaa, ainakaan peliohjaimella. Tähtäimen liikuttelu on hyvin kankeaa ja hidasta, joten hyvänä ideana kun tähtäimen on vienyt kohteen päälle ja avannut tulen, tähtäin yrittää automaattisesti seurata kohdetta. Paino on sanalla ”yrittää”, koska vähän väliä tähtäin itse asiassa lukittuu kohteen viereen, jolloin täytyy jatkuvasti lopettaa ampuminen, jotta automaattitähtäys irtoaa, siirtää tähtäintä, ampua kerran ja sitten toistaa. Hurrrrrrjan hauskaa.
Resident Evil Survivorin paras, ja oikeastaan ainoa hyvä ominaisuus on sen huikea ääninäyttely. Kehitystiimi on selvästi palkannut päärooleihin kavereitaan tai lähipuistosta rekrytoituja vapaaehtoisia, jotka vetävät sitten innokkaan amatöörin antaumuksella 1990-luvun loppuvuosien tasollakin huonoa dialogia. Ei tätä ylinäyttelemistä voi kuin rakastaa.
Mutta niin hauskaa kuin pelin kehnoudelle onkin naureskella, siitä saatava viihdearvo ei läheskään riitä kompensoimaan sitä tosiasiaa, että se varsinainen pelaaminen on aivan karmeaa puuhaa. On vaikea ymmärtää, miten Capcom on päästänyt tällaista tekelettä markkinoille Resident Evil 2:n jälkimainingeissa, mutta vielä vaikeampi on ymmärtää, miksi peli sai myöhemmin parikin jatko-osaa, sekä useita uusintajulkaisuja milloin minkäkin kokoelman tai juhlapakkauksen osana.
Historian huonoin Resident Evil -peli, eikä mikään muu – edes se karmea ja kankea Game Boy -versio – pääse lähellekään!
Miikka Lehtonen