Amerikkalainen Color Dreams on esiintynyt retrosteluissa pari kertaa aiemminkin siitä yksinkertaisesta syystä, että firman pelit ovat laidasta laitaan aivan hirveää roskaa. Kuin joku olisi puristanut Elon Muskin twitter-postaukset pelimuotoon. Parhaimmillaankin firma on pystynyt tuottamaan pelejä, jotka ovat vain huonoja. Suurimman osan ajasta taso taas liikkuu siellä “huonoin peli ikinä”-kilpailussa, kuten vaikka muutamaa kuukautta sitten käsittelemäni Operation: Secret Storm todisti.
En olisi silloin uskonut, että edes Color Dreams pystyisi aivan helpolla pistämään paremmaksi, tai siis huonommaksi, mutta voi pojat! Niin se vuosi 2025 vain tarjosi heti kärkeen riemastuttavia uutisia: Operation: Desert Storm ei ehkä olekaan NESin huonoin peli!

Kalibroidaan heti kärkeen odotukset: huonot pelit eivät ole mikään uusi juttu retrosteluissa, koska niistä irtoaa usein paljon sanottavaa ja ne ovat yleensä ainakin jollain tasolla kiinnostavia, vaikka se taso olisikin sitten “kuin katsoisi viiden auton ketjukolaria motarin laidalla”. Usein löydän niistä myös jotain positiivista sanottavaa, koska harvat videopelit ovat niin paskoja, ettei niissä olisi mitään hyvää. Mutta haluan vakuuttaa käsi sydämellä, että Raid 2020 on yksi niistä harvoista peleistä. Siinä ei ole mitään hyvää. Se näyttää aivan karmealta, kuulostaa jotenkin vielä huonommalta ja on niin uskomattoman kehnon tuntuinen pelata, että kokemusta on vaikea pukea sanoiksi.
Pelaajan olisi tarkoitus ohjata futuristista agenttia, joka käy yhden miehen sotaansa karmeita huumetrokareita vastaan. Jalan, veneessä ja jopa avaruudessa soturimme murhaa huumekauppiaita yksi kerrallaan ja takavarikoi sitten näiden huumekätköt, ellei siis sitä ennen joudu vaikka kärpäsen tai lokin tappamaksi. Tämä ei ollut vitsi.

Peli väittää olevansa jaettu kenttiin, joissa edetään vasemmalta oikealle, kuten oikeissa videopeleissäkin. Jotkut viholliset pudottelevat huumeita kuollessaan, toisinaan taas voi vaikka astua taustalla olevasta ovesta sisään huumevarastoon ja napata sieltä mukaansa vielä pari pakettia lisää. Normimenoa! Tässä kohtaa joku voisi kuvitella, että tavoitteena on kulkea kenttä päästä päähän, poimia huumeet mukaansa ja sitten mennä seuraavaan kenttään. Mutta ei! Niin huumekauppiaat haluaisivat sinun luulevan! Ehei! Kun tekee näin, saa kuulla, että vaikka huumeiden määrä on kyllä laskenut, niitä on vielä markkinoilla. Mene siis takaisin samaan kenttään. Mutta mitä hittoa, minä juuri kolusin koko kentän läpi huone huoneelta ja poimin kaikki huumeet mukaani! Mitä tässä vielä pitäisi tehdä?
No tietenkin mennä takaisin huoneisiin, jotka on jo putsannut, koska joskus niihin ilmestyy silloin uusia vihollisia ja uusia huumeita! Ei kuitenkaan aina! Joskus näin voi käydä jopa monta kertaa putkeen! Toisinaan ovi voi kuitenkin viedä pelaajan takaisin kentän alkuun tai vaikka antaa tälle rakettirepun, jonka ohjaaminen johtaa väistämättä kuolemaan noin sekunnissa, joten parempi olla varuillaan!

Jos tästä jotenkin vielä selviää hengissä — ja puhun nyt siis pelaajan selviytymisestä, en pelihahmon — päätyy toiseen kenttään, jossa pitäisi suhata veneen kanssa pitkin rämeitä taistelemassa haikaloja, jättihyönteisiä ja helikoptereita vastaan. En tiedä, mitä tämän kentän jälkeen tapahtuu, koska useista yrityksistä huolimatta en onnistunut luovimaan aivan jäätävän surkeasti ohjautuvaa paattiani edes lähelle kentän loppua. Enkä usko, että kukaan muukaan on ikinä pystynyt, ja se sisältää taatusti myös pelin kehitystiimin. Tätä paskaa ei ole kukaan pelitestannut hetkeäkään, sen lupaan.
Ehkä silti hauskinta on se, että pelin kehitystiimin mukaan Raid 2020:n graafinen ilme ja maailma ”saivat vaikutteita Blade Runner -elokuvasta ja cyberpunk-genrestä”. Tämä väite todistaa saman tien, että pelinkehityksen sijaan Color Dreamsin tyyppien olisi kannattanut harkita komediaa urana.

Nyt joku takarivissä kysyy, että jos peli kerran on niin surkea, niin miten ihmeessä sitä ikinä saatiin edes julkaista. Nintendohan tunnetusti piti tarkkaa kirjaa siitä, että heidän konsoleilleen julkaistut pelit olivat jos nyt eivät aina hyviä, niin ainakin pelikelpoisia. Mutta juuri se onkin jutun suurin juju: ei Color Dreams kysynyt keneltäkään lupaa. Nintendo ei ole taatusti Raid 2020:ta nähnytkään saati sitten antanut sille mitään julkaisulupia tai tuottanut sen pelimoduuleita. Mutta moduulit olivat lopulta aika yksinkertaista teknologiaa, joten kun joku fiksumpi oli takaisinmallintanut niiden sisältämän raudan, kuka tahansa puupää pystyi tuottamaan itse omia pelejään ja sitten pusertamaan niitä poskiensa välistä kauppojen hyllyille.

Työskentelin nuorena miehenä turkulaisessa pelikaupassa, jossa kävi ennen joulua niin suuri säpinä, että meiltä myytiin usein pelit kirjaimellisesti loppuun. Ostajia oli oikeasti niin paljon, että esimerkiksi käytännössä kaikki NESin pelit loppuivat viimeistään aaton aattona. Ellei dementia tule apuun, tulen todennäköisesti muistamaan hautaani asti, miten usein hieman ennen sulkemisaikaa joku epätoivoinen yritti viime hetkellä ostaa lapsilleen joululahjoja, eikä kaupassa ollut enää muuta myytävää kuin — arvasitte kyllä — Color Dreamsin pelejä. Ei niitä myymälään mitenkään erityisesti tilattu, mutta jostain niitä aina vain päätyi muutamia kappaleita valikoimiin odottamaan sitä, että joku oli tarpeeksi epätoivoinen tai tietämätön ostaakseen lapsilleen 50 euron edestä tuskaa.
Lue myös: Luokattoman surkea NES-peli yritti rahastaa rasismilla
Lue myös: The Legend of Zelda on hyvä peli, mutta parantaisiko Jeesus sitä entisestään?
Lue myös: Deus Ex on kuulemma yksi kaikkien aikojen peleistä, vaan miten on?
Tunnen usein myös syyllisyyttä siitä, että en tajunnut aikanaan ohjeistaa näitä tyyppejä paketoimaan mielummin vaikka kaksi kadulta löytämäänsä kiveä, koska niiden yhteen takomisestakin irtoaisi varmasti enemmän viihdettä kuin Raid 2020:sta.