PC-pelaaminen on aina ollut melkoista teknologista kilpavarustelua. Kehitys kehittyy ja sitä myötä myös teknologia, joten pelinkehittäjien käytössä olevien resurssien määrä kipuaa tasaista vauhtia ylöspäin. Tämä tietenkin tuo mukanaan sen sivuvaikutuksen, että jos itsellä ei satu olemaan sitä aivan tuoreinta teknologiaa, edessä voi olla karu pelikokemus. Xbox 360:n ja PlayStation 3:n ajoista lähtien meno on vähän hidastunut, koska useimmat pelit kehitetään ensisijaisesti konsoleita varten. Koska niiden teknologia ei muutu mihinkään ennen seuraavaa sukupolvea, myös se teknologian taso, jolla PC-versiokin pyörii säällisesti pysyy suunnilleen paikallaan vuosien ajan.
Palataan kuitenkin ajassa 17 vuotta taaksepäin tutustumaan peliin, joka sai PC-pelaajat repimään hiuksiaan ja itkemään enemmän kuin 10 The Last of Usia yhteensä, eikä siis tällä kertaa hyvällä tavalla. Peli, jonka laitteistovaatimukset olivat niin naurettavat ja eeppiset, että niistä tuli vuosia elänyt meemi.
Tämä peli on tietenkin Crysis.
Viisi vuotta sitten – jessus, mihin se aika oikein rientää? – tutustuimme Crytekin ensimmäiseen peliin, niin ikään pelikoneilta paljon tehoa vaatineeseen Far Cryhyn. Se oli kuitenkin vain ensimakua tulevasta, sillä vuonna 2007 julkaistu Crysis oli brutaali tapaus. Peli oli tarkoituksella suunniteltu tulevaisuuden pelikoneet mielessä, joten jos pöydän alla ei hyrissyt aivan uusinta ja kalleinta teknologiaa sisältävä PC, tuloksena oli karmea pelikokemus. Minulla oli noihin aikoihin sangen tehokas PC ja muistan elävästi, miten huonosti Crysis pyöri. Asetuksia joutui pudottamaan runsaasti, että se pyöri edes pelattavalla tasolla. Vähänkään korkeammat asetukset tuottivat miltei kirjaimellisesti diaesityksen, kun pelin ruudunpäivitysnopeus pyöri yksinumeroisilla lukemilla.
Lue myös: MGS3-uusioversio lähestyy – uutta Unreal Engine 5 -pelikuvaa Metal Gear Solid Δ: Snake Eaterista
Pelaajien reaktiot olivat ymmärrettävästi sangen penseitä. Ei se paljon lämmittänyt kenenkään mieltä vuonna 2007, että joskus vuoden 2012 tienoilla useammat pelaajat pääsisivät jo nauttimaan Crysiksestä paremmilla asetuksilla, eikä tietenkään myös saanut ketään tuntemaan oloaan paremmaksi kalliin peli-PC:n ostamisesta. Kolikon kääntöpuolella tämä teki tietenkin pelistä mainion mittatikun, jolla kelpasi sitten arvioida oman koneen vääntöä ja fiilistellä, kun päivityksen jälkeen peli pyöri hieman paremmin kuin ennen. Tai jopa runsaasti! Useita vuosia pelin julkaisun jälkeenkin “mutta pyörittääkö se Crysistä?” oli vakiokommentti kaikista uusista prosessoreista ja näytönohjaimista puhuttaessa.
Ratkaisun fiksuudesta voidaan siis olla monta mieltä, mutta yksi juttu on tunnustettava: ei se Crysis ihan huvikseen vaatinut pelikoneilta naurettavia tehoja, sillä vielä nykyäänkin – 17 vuotta julkaisunsa jälkeen – Crysis on komean näköinen peli. Toki teknologia on sittemmin kehittynyt runsaasti ja mahdollistanut pelin käyttämien efektien hyödyntämisen paljon helpommalla kuin aikanaan, sekä myös entistä komeampien efektien ja grafiikoiden tarjoilun. Joten ei Crysis toki miltään vuoden 2025 peliltä näytä, mutta minkäs teet: hyvältä se näyttää. Tekstuurit ovat tarkkoja, valoefektit näyttäviä, avoin maailma suuri ja onpa mukana esimerkiksi syvyysvaikutelmaa ja muita aikanaan todella lennokkaita ideoita.
Lue myös: Astro Bot -hittihyppely saa pian uusia haastavia tasoja
Teknologiansa puolesta Crysis oli siis vuosia edellä muuta pelaavaa maailmaa, mutta miten on pelillisen sisällön laita? Far Crynsä pelanneet tuntevat olonsa heti kotoisaksi, sillä tarjolla on taas kerran avoimen maailman räiskintäpeli. Toki vuonna 2007 tällaisia pelejä ei vielä ollut niin paljon, että mitään “taas kerran”-efektiä olisi päässyt syntymään, ja koska Ubisoft ei ollut vielä ehtinyt polkemaan koko genreä maan rakoon omilla vakiojutuillaan, Crysis tuntuu myös vuoden 2025 perspektiivistä mukavan virtaviivaiselta ja sujuvalta pelikokemukselta.
Pelaaja ohjastaa Yhdysvaltojen hallituksen eliittisotilasta, joka yhdessä muiden futuristisiin taistelupukuihin sonnustautneiden kollegoidensa kanssa laskeutuu saarelle taistelemaan pohjois-korealaisia hyökkääjiä vastaan. Ei, en osaa selittää sen tarkemmin, miksi 2000-luvun alussa pelinkehittäjät ja Hollywood kerran toisensa jälkeen kehittivät jotain “pohjois-korealaiset hyökkäsivät Los Angelesiin lentävillä panssarivaunuillaan aseistettuna”-skenaarioita, mutta sitä nyt kuitenkin on tarjolla saavillinen. Englantia puhuvien pohjois-korealaisten ohella saarella on myös kirjaimellisia avaruusolentoja, joten peli vuorottelee avoimen maailman sodankäynnin ja Predator-elokuvan apinoinnin välillä.
Pelaaminen on hauskaa, joskaan ei täysin ongelmatonta. Se suuri jippo on pelaajan käytössä oleva taistelupuku, jonka asetuksia voi vaihdella lennosta tilanteen mukaan. Puvun voi komentaa vaikka antamaan pelaajalle hetkeksi yliluonnollisen nopean liikkumisvauhdin, torjumaan vihollisten ammuksia tai vaikka muuttamaan pelaajan hetkeksi näkymättömäksi. Tämä tietenkin sopii mainiosti siihen avoimeen maailmaan ja yleiseen kohellukseen, josta jo Far Cry tuli tunnetuksi. On hauskaa, että puvun asetuksia pystyy muuttamaan mielensä mukaan, varsinkin kun sen efektit ovat välillä koomisen lennokkaita.
Miksi tyytyä vaikka vain muksaisemaan korealainen sotilas tajuttomaksi kun voi heittää pukunsa supervoima-tilaan ja nakata tyypin niska-perse-otteella lähimmän talon seinän läpi. Siis oikeasti ja kirjaimellisesti. Miltei kaikki ihmisten rakentama maasto on tuhoutuvaa mallia, ja koska fysiikkamalli on hieman sinne päin, tuho on usein suurempa kuin voisi odottaa. Mistä ihmeen halpahallista nämä talojen seinätkin on ostettu, jos koko talon voi ampua kumoon pistoolilla?
Pelin ongelmat ovat myös tuttuja vanhempien räiskintäpelien ystäville. Vihollisten tekoäly on teoriassa laadukas ja jos esimerkiksi pelaaja havaitaan tukikohdan lähettyvillä, joku ampuu taatusti ilmoille valoraketin ja hälyyttää näin paikalle apujoukkoja. Illuusio kuitenkin murenee, kun vihujen kanssa on enemmän lähikontaktissa. Korealaisilla on hämmentävä kyky nähdä pelaaja vaikka 50 metrin paksuisen pusikon läpi ja sniputtaa tätä ohimoon, lonkalta tietenkin. Väistämättä se hiippailun ja taktikoinnin meno vähän kärsii siitä, kun vihollisilla on selkeästi jotain yliluonnollisia kykyjä sekä myös paremmat varusteet kuin sillä Yhdysvaltojen tieteisfiktiotason erikoisjoukolla. Mutta minkäs teet?
Huvittavasti Crysiksen suurimmat ongelmat ovat myös vuonna 2025 teknisiä. Toki nykyään rannekelloistakin löytyy sen verran vääntöä, että peli pyörii maksimiasetuksilla silkkisen pehmeästi, mutta se ei suinkaan ratkaise kaikkia ongelmia. Kyseessä on yksi ensimmäisistä DirectX10-peleistä, ja kehitystiimi on selvästi tehnyt taas omaperäisiä ratkaisuja saadakseen pelinsä pyörimään. Jouduin itse sammuttamaan kaikki muut monitorit paitsi yhden, jotta peli yleensäkään lähti edes käyntiin.
Tämän jälkeenkin kokemus takeltelee vähän väliä, kun peli yrittää tehdä jotain turhan monimutkaista ja 17 vuoden takainen pelimoottori putoaa polvilleen. Ja mitäpä olisikaan retropeli ilman säännöllisiä kaatumisia? Oheisen videon nauhoittaminen vaati usean tunnin yrityksen, jotta sain edes ensimmäisen tehtävän pelattua läpi ilman, että peli veti koko koneen jojoon. Ja toiseen kenttään ei sitten ollutkaan enää mitään asiaa.
Tavallaan tämä on toki harmillista, sillä vaikka objektiivisesti parempia avoimen maailman räiskintäpelejä on sittemmin julkaistu ties miten monta, onhan se tyydyttävää nostaa nyt, 17 vuotta myöhemmin, oma keskisormensa pystyyn pelin suuntaan. Vähän kuin menisi luokkakokoukseen näyttämään niille nuoruusvuosien koulukiusaajilleen, että osat ovat nyt vaihtuneet. Mutta tietenkin Crysis nauraa viimeksi ja makeimmin, kuinkas muuten.
Miikka Lehtonen