Sunnuntaiblogi täytti vuoden lähes varkain tällä viikolla. Olen iloinen siitä, että saan tehdä tätä edelleen, mutta ennen kaikkea myös siitä miten hyvin tämä on otettu vastaan lähes joka kerta. Kiitos siis siitä, yritetään jatkaa toinen samanlainen vuosi tähän perään.
Merkkipäivän kunniaksi palasin Destinyn pariin The Dark Below -laajennuksen tiimoilta. Minähän olen kiireiltäni pelannut peliä viimeksi muistaakseni joskus lokakuun loppupuolella, joten aukko oli melkoinen. Tietyn pisteen jälkeen Destinyyn palaamisen kynnys tuntuu suurelta, kun oma kaveriporukka on ehtinyt rauhassa kasvattaa hahmojensa tasoa, eikä peliseuraa välttämättä alivoimalaiselle löydy. Tosiasiassa tällä viikolla on tullut pelailtua lähes joka ilta, ja se on ollut ihan hauskaa. Huolimatta siitä ettei peli anna edelleenkään juuri mitään uutta.
Destinyssä kiehtoo sen paradoksaalisuus. Keskinkertainen ja alusta loppuun saakka koluttu kokemus jaksaa viihdyttää ilta toisensa jälkeen. Iso osa kentistä kypsyttää tuttuudellaan, mutta niitä tahkoaa mielellään hyvällä porukalla. Melkein ärsyttää se, miten hyvin peli onnistuu koukuttamaan pelaajia lähinnä toimivalla taistelumekaniikalla ja loputtomalla loottaamisella. Maailman tavanomaisin räiskintä, mutta niin vaan se minäkin jatkan edelleen, enkä edes tiedä miksi. Peli itsessään ei tunnu antavan minulle mitään erityistä, mitä en voisi muualta saada. Todella hämmentävää, mutta koska jokin siinä ytimessä kiehtoo, niin olisin halukas näkemään myös ihan kunnon laajennuksia.
Kävi nimittäin niin, että optimistin lailla ostin itselleni Destinyyn kausipassin. Minähän en näitä kauheasti tule ostaneeksi, enkä etenkään peleihin joiden viihdyttävyydestä pitkässä juoksussa ei ole mitään takeita. Hankin sen nyt kuitenkin, sillä ajatuksenani oli yrittää pysyä oman porukan tahdissa mukana entiseen tapaan. Peli itsessään ei luo kohdallani imua, vaan enemmän kyseessä on sosiaalinen tapahtuma. Minusta on hauskaa tehdä asioita yhdessä ystävieni tai mieheni kanssa ja siihen Destiny on täydellinen peli. Rutiinitehtäviä suorittaessa voi kerrata viikon kuulumisen chatin kautta ja vaativammissa sessioissa suunnitella ja työskennellä yhdessä.
Kuulostamatta tippaakaan ankealta, Destiny pelastaa kiireisen naisen sosiaalisen elämän. Joku muu pelaa peliä saadakseen aina ihan vähän parempia varusteita hahmolleen, tai saavuttaakseen jonkinlaisia tavoitteita sekä onnistumisen tunteita. Minun motivaattorini on pelin sosiaalisuus ja mahdollisuus olla mukana tietyllä tapaa yhteisessä projektissa kaveriporukkani kanssa. Siinä sivussa pelin laatu tai mahdollinen laaduttomuus on sivuseikka, eikä geneerisiä putkia juostessa tule kiinnittäneeksi monotoniseen toistoon liikaa huomiota. Nerokasta.
Destiny on jännä ilmiö. Suurella hypellä julkaistu teos ei ehkä lunastanut lupauksiaan ihan täysin, eikä siinä ole aineksia tämän aikakauden Jeesus-peliksi millään. Monet parjaavat sitä tarinan ja sisällön puutteesta, mutta edelleen monet sitä myöskin pelaavat. Minäkin.
Jenni Ahlapuro