Viime viikolla oli niin kovaa paatosta, että ajattelin keventää tälle viikolle ja kertoa jotain siitä, miten huono minä olen. Olen nimittäin ihan naurettavan huono pelaaja. Kävin viime viikolla katsomassa ennakkoon peliä, josta voitte lukaista sitten ajallaan tuoreesta Pelaajastakin. Poikkeuksellisesti olin ihan riittävän etevä kunhan pääsin jyvälle, ja tästä innostuneena takaraivooni jäi kolkuttamaan varovainen odotus syksyä kohtaan. Kotiin palattuani kuitenkin muistin, miten onnettomasti suoriudun monesta muusta pelistä.
Olen kärsimätön ja muistini on huono. Toimin impulsiivisesti enkä jaksa lukea ohjeita. Olen luultavasti myös hieman hidas ja aina aika ajoin löydän itseni pyörimässä ympyrää pelialueella miettien, mitä ihmettä minun odotetaan tekevän. Teen älyttömiä mokia ja onnistun olemaan maailman siistein ainoastaan ollessani yksin kotona pelaamassa jotakin ei-verkkopeliä. Käytännössä siis olen eeppinen vain kun kukaan ei näe, ja sekin lähinnä omassa mielessäni.
Titanfall on ihan järjettömän hauska peli huolimatta siitä miten äärettömän huono olen siinäkin. Juhlin ensimmäiset viisi matsia erinomaisia tappojani vain tajutakseni että olen kokoajan lahdannut tekoälysotilaita. Sen ainoan kerran kun osun pelaajaan, kuusi muuta osuu minuun. Kerralla. Dragon Age: Originsissa tapoin Brood Motheria ainakin puolitoista viikkoa, joista rehellisesti kaksi kolmasosaa meni mököttämiseen ja masentumiseen. Kieltäydyin laskemasta vaikeustasoa, ja oikeasti se oli ihan helppo, niin naurettavan helppo. Jos olisin ajatellut yhtään.
Ihailen systemaattisia ja suunnitelmallisia ihmisiä. Ne on niitä tyyppejä, jotka ajattelevat mitä tekevät ja ovat aina kartalla. Minä itse vietän aikaa siellä kartan kääntöpuolella tikku-ukkoja piirrellen. Kilpapeleissä olen aina viimeinen, tai ainakin hännillä. Mielestäni pidän hienosti yllä myyttiä siitä, miten peliarvostelijat eivät vain osaa pelata. En minä ainakaan.
Siksipä siksi oli niin mukava käydä kokeilemassa Turtle Rockin tulevaa Evolvea, peliä jossa neljä metsästäjää saavat vastaansa viidennen pelaajan ohjastaman jäätävän kokoisen monsterin. Olin ihan hyvä metsästäjä ja löydettyäni oman roolini olin oikeastaan yllättävän hyvä. Paljon hienompaa oli kuitenkin olla vahingossa hyvä hirviö. Aloitin pelini nimittäin niin huonosti, että oikein harmittaa etten voi jakaa siitä videota teille kaikille. Kuulokkeiden läpi saatoin kuulla kollegani syvät huokaukset ja aistia naamapalmut takanani. Epätoivo kasautui harteilleni hyvää vauhtia, mutta sitten jotakin tapahtui. Tulin, näin ja voitin kaikki. Pelin päättyi voittooni – satavarma vahinko.
Haluan ajatella että olen salaa sisäisesti ihan hyvä. Ehkä se on supervoimiin rinnastettavissa ja tarvitsen tuekseni vain kunnon kasvutarinan jotta voimani voi vapautua. Sitä odotellessa otan vastaan nöyryytyksiä esimerkiksi Trials Fusionissa ja muistelen aikaa, jolloin nuorempien sisarusten voittaminen toi hyvän mielen. Kaukana on sekin.
Jenni Ahlapuro