Kävin katsomassa aikaisemmin viikolla ensi-iltansa saaneen Avengers: Age of Ultronin, ja teatterista ulos astuessani tulin pohtineeksi että mikä niissä supersankareissa oikein viehättää. Marvelia työstetään roppakaupalla joka tuutista – elokuvien ja televisiosarjojen rinnalle saamme tulevaisuudessa myös interaktiivista herkkua Telltalen suunnalta. Sarjakuvasankareita on käytetty videopeleissä kautta aikain, eikä syyttä. Erilaisin kyvyin ja vimpaimin varustellut hahmot istuvat toimintapeleihin täydellisesti, sillä todellisuuspako on parhaimmillaan kun fiktio koskettaa arkeamme mahdollisimman vähän.
Me pelaajat olemme kuitenkin viime aikoina kaivanneet realismia kehiin. Geneeriset toimintasankarit suorittavat jatkuvasti eeppisiä urotekoja, mutta se ei aina ole ihan uskottavaa kun kyseessä on tavallisen perusmarkun oloinen jantteri. Hahmosuunnittelussakin on hypätty aimo askel eteenpäin kohti samaistuttavia ihan tavallisen ihmisen näköisiä tyyppejä. Hyvä fysiikkamallinnus saa asiat toimimaan kuin oikeassa elämässä, ja niin edelleen. Tuntuuhan se hienolta kun pelimaailma on saatu vaikuttamaan mahdollisimman samalta kuin omamme.
Supersankareissa hauskinta onkin juuri se, että kaikki menee läpi. Haluat ampua laaseria vapaasti valitsemastasi kehonosasta? Löytyy. Kaipaat mitä mielikuvituksellisempia laitteita tai muuntautumiskykyistä autoa? Otetaan kaksi niitä. Vai maistuisiko kenties fysiikan lakeja uhmaavat liikeradat ja lähes ylivertaiset voimat? Myyty herralle siellä takana! Sankarin saappaissa saa luvan kanssa revitellä realismista välittämättä, olitpa sitten yön sukkahousukostaja tai lähes taivaanlahjana eriskummallisia kykyjä netonnut conduit. Hahmon odotetaan syystäkin poikkeavan niistä säännöistä, jotka sitovat meitä omassa maailmassamme.
En oikeasti odota kovinkaan kummoisia suorituksia tummaan pukuun pukeutuneelta 007:lta. Luonnollisesti mies on pätevä työssään, mutta kyseessä on kuitenkin vain tavallinen ihminen. Samasta syystä monet muutkin toimintapelien ja -elokuvien hahmot tuntuvat puuduttavilta, sillä uroteoista puuttuu ymmärrys siitä, mitä ihmiskeho kestää ja miten se toimii. Takaraivossa kolkuttaa jatkuvasti ajatus siitä, miten typerältä tuntuu katsella tyyppiä hyppäämässä yhdellä sulokkaalla loikalla useamman metrin matkaa – viidensadan metrin korkeudessa. Ei kukaan pysty siihen. Mutanteilta, supersankareilta sekä muilta vastaavilta kuitenkin odottaa jotain yli-inhimillistä ja vaikuttavaa. Siinä jää moiset hypyt auttamatta kakkoseksi.
En sano etteivätkö tavallisten ihmissankarienkin seikkailut olisi kiinnostavia. Lara Croftin armoton selviytyminen kaukaisella saarella oli vaikuttava kokemus, mutta myös itseni kokoiselta tytöltä melkoinen suoritus millä tahansa mittapuulla – olkoonkin että osumaa kertyi matkan varrella runsaasti. Meillä on kuitenkin tietynlainen käsitys mihin hän ihmisenä pystyy ja mihin ei. Supersankarit ovat aika pitkälti vapaita näistä odotuksista, ja tällöin mikä tahansa on mahdollista.
Jenni Ahlapuro