Katselin videota Gamescomissa julkistetusta P.T. -demosta. Aivan, katselin videota, koska ei ole mitään todennäköisyyttä että tulen ikinä itse pelaamaan moista. Pelkkä katselu ahdistaa, mutta pakokauhu nousee potenssiin sata kun ohjain ja tällöin päätäntävalta on omassa kädessä. Sen lisäksi etten osaa pelata, en myöskään uskalla. Olen maailman suurin nynny ja ihan käsittämätön jätkä muutenkin.
Outlast osui alkuvuodesta erinomaiseen saumaan tullessaan saataville PlayStationille. Konsoli oli uusi ja halusin saada käsiini kaiken mahdollisen pelattavan. Indiekauhu jäi kuitenkin kokematta, sillä kerrankin viisaana selailin internetistä hieman ennakkotietoja. Tähän päälle ei tarvittu kuin kaverin pelin seuraaminen verkon yli, ja ahdistus oli taattu. Pelkkä pelin ikoni konsolissani aiheutti minulle pitkäkestoista edontaa.
Minä pelkään etenkin sitä mitä en näe. Luolastot Oblivionissa aiheuttivat aikoinaan suurtakin hätää ilman tyhjästä loihdittua valopalloa (hassua kyllä sama vaikutus oli kadonnut Skyrimin kohdalla) ja Bioshock Infiniten lisäosat jännittää hulluine haahuilijoineen edelleen. Sairaalat, etenkin vanki- ja mielisellaiset kuumottavat aivan naurettavasti, ja kaikki niissä asustavat nyrjähtäneet yksilöt saavat minut laittamaan kotona kaikki valot päälle. Thief karmii vieläkin, vaikka pelasin pelin käytännössä keskellä kirkkainta päivänvaloa.
Olen aikuinen ja ihan tavallinen nainen. Katselen telkkarista jännäreitä ja kauhua sen kummemmin reagoimatta. Fiktio ei pelota ennen kuin mielikuvitukseni antaa sille siivet. Käytännössä tämä edellyttää sitä, että minulla on jonkinlainen valta vaikuttaa tapahtumien etenemiseen. Takaa-ajokohtaukset jännittää vasta kun pakenijan puikoissa olenkin minä itse ja pimeiden käytävien tutkiminen muuttuu ahdistavaksi, koska juuri minun on mentävä ja tutkittava. En pysty asettamaan itseäni pelaamani hahmon ulkopuolelle.
En osaa aina eläytyä ja heittäytyä peliin mukaan. Puhelimen pirinä ja raitiovaunun ääni avonaisessa ikkunassa keskeyttävät minut turhan usein normaaliaskareistanikin. Ollessani peloissani kaikki kuitenkin muuttuu. Kontrolloimani hahmon sijaan koen, että minun on liikuttava ja toimittava ympäristössä, josta haluan lähinnä mahdollisimman nopeasti kauas pois.
Gore ja brutaali sisältö ei niinkään liikuta minua. Väkivaltaiset kuolematkaan eivät tunnu pahalta, ja harvasta hahmosta saadaan luotua itsessään pelottavan näköistä ilmestystä. Mutta jumaliste kun pelkään ihan jo niissä tavallisissakin toiminta- ja seikkailupeleissä riittävien kriteerien täytyttyä. Painostava ja hämyinen tunnelma, vähän ehkä jotain yliluonnollista mysteeritouhua ja lapsia kikattelemassa nurkissa. Kyllä minä zombieluolissa vietän aikaa mielelläni, mutta älkää pakottako enää sairaaloihin tai laitoksiin. Apua. Nolottaa.
Jenni Ahlapuro