Mitä lähemmäs vuosi käy loppuaan, sen onnellisemmaksi muutun. Yltiöpositiivinen asenne harvoin kuuluu repertuaariini ja monesti olen kyynisen kriittinen liiankin kanssa. Otan kärkkäästi puheeksi pelialan ilmiöitä, etenkin niitä negatiivisessa mielessä näyttäytyviä epäkohtia. Videopeleissä on helppo käsitellä pelaajia harmistuttavia asioita, kuten lunastamatta jääneitä markkinointilupauksia tai Assassin’s Creedi bugi-infernoa. Ikävät asiat puhuttavat ja niistä on helppo synnyttää keskustelua.
Nyt on kuitenkin poikkeuksellisen hyvä fiilis, sillä meillä on Suomessa loppupeleissä aika kiva pelikulttuuri. Kirjoittelin edelliseen Pelaajaan jo pelikasvattamisesta ja valistamisen uudesta ulottuvuudesta, jossa keskitytään marmattamisen sijaan tekoihin ja järkevään, asialliseen vuorovaikutukseen. Seuraan tiiviisti julkista keskustelua pelaamisesta ja olen tyytyväinen siitä, miten hyvässä hengessä sekin loppupeleissä kulkee. Sensaatio-otsikoita revitään lähinnä viihteellisen median puolella, ja harvakseltaan nekään koskettavat mitään kokonaiskuvan kannalta oleellisia asioita.
Assembly Summer 2014 -tapahtuman jälkimainingeissa kehuin jo Yleisradion merkittävää kulttuurityötä. Elektronisen urheilun suosio on ollut niin kovassa nosteessa, että turnausten televisioiminen oli lähinnä ajan kysymys. Mielestäni oli ihan hienoa, että meillä ensimmäisenä siihen tarttui verovaroin rahoitettu julkinen mediapalvelu. Pelikasvattajien verkosto on kanssani samoilla linjoilla, ja viime viikolla Yleisradiota muistettiinkin Vuoden pelikasvattaja -tunnustuksella. Jostain syystä monet pelaajat toivottavat nihkeästi suuret massat tervetulleiksi harrastuksen pariin, mutta minä olen eri mieltä. Suuri yleisö on nimenomaan sitä kohderyhmää, joilla on valtaa murtaa pelaamisen liittyviä ennakko-olettamia.
Vaikka meillä onkin tehty hyvää työtä tämän rakkaan kulttuurimme edistämiseksi, vie jokainen väärinymmärrys tai huonosti tutkittu juttu positiivista näkyvyyttämme taaksepäin. Viittaan tällä nyt edelleen esimerkiksi siihen, miten ikävästi kotimaisessa mediassamme käsiteltiin Gamergatea lähes ainoastaan naisvihaan keskittyvänä ilmiönä sen sisäisistä ristiriidoista huolimatta. Raflaavat jutut tuovat paljon lukijoita, kaikkihan me sen ymmärrämme, mutta ne myös näyttävät meidän peliharrastajien kannalta usein todella huonolta.
En kuitenkaan olisi huolissani. Ensi askeleet asialliseen julkiseen keskusteluun on otettu, ja esimerkiksi sosiaalinen media mahdollistaa tämän niin paljon laajemmassa skaalassa kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Kulutan mediaa eri muodoissaan aivan mielettömiä määriä, ja kohdalleni osuu todella hyviä ja asiallisia artikkeleita pelaamisesta ja pelien tekemisestä. Kukaan ei ihmettele sukupuoltani alan puoliammattilaisena tai harrastajana, saati kyseenalaista valintojani samalla tavalla kuin vaikkapa viisi vuotta sitten. Tunnen suurta onnea siitä, että meillä on niin positiivinen pelikulttuuri, joissa jokainen mahtuu olemaan sellaisena kuin on.
Jenni Ahlapuro