Sunnuntaiblogi: Eläimistä ja väkivallasta

Eläinten kuvaaminen ja käsittely videopeleissä mietityttää tämän viikon Sunnuntaiblogissa.

21.9.2014 17:06

Eläimet ovat näytelleet videopeleissä suurta roolia aina. Super Mario ratsastaa dinosauruksella ja pukeutuu Tanooki-pukuun ja kaikille tuttu Sonic the Hedgehog on sininen siili. Etenkin tietyssä määrin realismia sisältävissä peleissä eläinten olemassaolo ja etenkin käsittely on kuitenkin konstikas asia. Eläimiin kohdistuvaa julmuutta ei katsota monissa piireissä hyvällä, olkoonkin se perusteltua tai ei. 

Maailman suurin eläinoikeusjärjestö PETA nosti aikoinaan äläkän Assassin’s Creed 4: Black Flagissa esiintyvästä valaanpyynnistä. Peleissä on jo aikaisemmin kerätty tarpeellisia resursseja eläimiä metsästämällä, joten merelliseen ympäristöön sijoittuvassa jatko-osassa kyseessä oli luonnollinen jatkumo. Vaikka valaanpyynti on nykyään säänneltyä, oli se 1700-luvulla ihan tavanomaista toimintaa kuten merirosvous ja naapurilaivojen hukuttaminenkin.

Dishonoredissa valaita kohdellaan karummin. Steampunk-henkinen tehdasmaailma hyödyntää valaista saatavaa rasvaa lähes kaikkeen mihin tuota ihmeainetta vain käyttää voi. Knife of Dunwall-lisäosassa pelaaja pääsee näkemään läheltä, miten teurastamon kattoon nostettua valasta pidetään väkisin hengissä, jotta kerätyn rasvan määrä pysyisi mahdollisimman suurena. Näky on melkolailla sairas, sadistinen ja hyvin väkivaltainen. Pelaajan on mahdollista jättää tilanne koskemattomaksi, tai päättää eläimen kärsimys.

Marraskuussa 2013 ilmestyneestä lisäosasta on toki aikaa, mutta kohtaus vaivaa aika ajoin edelleen. En ole erityisen herkkä ihminen, mutta perusteeton väkivalta puolustuskyvyttömiä ihmisiä ja eläimiä kohtaan tuntuu kieltämättä pahalta. Saman vuoden lokakuussa ilmestyneestä Black Flagista jäi huomattavasti paremmat muistot. Ei se harppuunalla sörkkiminen varmasti hyvältä tunnu, mutta ainakin päätös kärsimykselle on nopea. 

Käytännössä eläimiä kuvataan peleissä kolmella tavalla. Metsästäminen, tai tässä tapauksessa valaanpyynti on niistä yksi. Tällöin pelaajaa harvemmin harmittaa tuottaa vahinkoa eläimelle, sillä siitä saatavia resursseja tarvitaan pelissä etenemiseksi. Monesti kyseessä on hyvin tyypilliset metsästettävät eläinlajit, kuten hirvet, peurat ja vaikkapa jänöjussit. Assassin’s Creed, Red Dead Redemption ja Grand Theft Auto 5 ovat hyviä esimerkkejä tästä. Pääsääntöisesti metsästäminen kuvataan niin eettisesti, kuin sitä nyt vaan voi kuvata.

Monissa kaupungeissa eläimet näyttäytyvät statisteina elävöittämässä maisemaa. Pelaaja harvemmin huomaa näitä eläimiä ja pyrkii tietoisesti vuorovaikutukseen niiden kanssa. Joissain peleissä kulkukissan tai koiran rapsuttaminen tai muu vastaava ystävällinen ele on mahdollinen, mutta muuten eläimen läsnäolo näyttelee mitätöntä roolia pelaajalle. Keinoa on käytetty monesti etenkin roolipeleissä, esimerkiksi sarjoissa Dragon Age ja The Elder Scrolls.

Toiminta- ja räiskintäpeleissä käytetään eläimiä yhä enemmän ja enemmän pelaajan apuna, lähinnä aseen ominaisuudessa. Meillä on jo Call of Duty: Ghostsin Riley-koira, ja kohta saamme nauttia Far Cryn mammuttimaisesta tuhovoimasta elefanttien muodossa. Tällöin pelaaja hyväksyy oman tiiminsä eläinten tuottaman väkivallan, mutta harvemmin haluaa sen nähdä kohdistuvan tätä vastaan. Rileyn kohtaloksi koitui reiden läpi sujahtanut tarkka-ampujan luoti, jota seurasi pelastusoperaatio ja täysi toipuminen. Eittämättä norsuillakaan ei tule olemaan turhan suurta hätää.

Knife of Dunwallissa kuvattu suoranainen kidutus ja kaltoinkohtelu on aika harvinaista, ja syy siihen on hyvin yksinkertainen. Me emme halua nähdä sitä. Haluamme peleiltämme realismia, mutta vain valikoidusti. Jokainen tiedostaa, että sodissa on aina siviiliuhreja, tai että autoja murskaava sotanorsu saattaa ottaa osumaa prosessissa, mutta suljemme ennemmin silmämme ikäviltä asioilta kuin konkreettisesti näemme tekojemme seuraukset. Harvoin peleissä kuvataan eläimiä perusteettoman väkivallan uhreina. Siksi yksi ainoa katosta roikkuva valas jääkin mieleen tuottaen satunnaisia ahdistuksen väreitä aina olemassaolostaan muistutellen. Mielessä käykin kysymys siitä, tarvitsemmeko me tämänkaltaista herättelyä, vai olisiko omassa tietämättömyyden kuplassa sittenkin parempi olla?

Jenni Ahlapuro

Lisää luettavaa